Kertausta vuodelta 2011 ja uutta vuodelta 2012

Koska kukaan ei oo tänne kirjoitellut hetkeen, en minäkään, niin ajattelin vähän herätellä tätä blogia ja kirjustella jotain :-)
Viimeksi oon kirjoittanut tänne tosiaan 2010 ja moni asia on kerennyt muuttua. Meillä ei oo enää Tupea, meidän lauma on lisääntynyt kahdella uudella koiralla ja yhdellä kissalla. Kolmas uusi koira on tulossa. Oon myös löytänyt jatko-opiskelupaikan Kiteeltä ja valitsin sitten kaikkien pähkäilyjen päätteeksi lähteä opiskelemaan eläintenhoitajaksi.

Nykyään meidän talosta löytyy mun pitkäaikainen haave, aussie Vinna sekä äidin kotikoira Minni, joka edustaa cockerspanieleita. Maaliskuun alussa tulee toinen pieni piru, göötti Martta. Helmin kanssa ollaan lopetettu agility, koska sen terveys ei antanut periksi. Kesään asti ollaan yhteinen aika ajateltu, sen jälkeen katsellaan kesä pätkissä. Martasta tulee Helmi-kuningattaren pieni seuraneiti, Helmi saa kouluttaa Martan ja sitten kun Helmistä aika jättää, meillä onkin seuraava kuningatar täällä valmiina koulutettuna ♥
Meille tuli myös 2011 helmikuussa kotikissa Eppu, joka oli mulle synttärilahja mun kummitädiltä. Se on tuollainen oranssi pitkäkarvainen ihana kattimus. Teppo otti sen heti vastaan hyvin, mutta Matilla meni oman aikansa. Nyt meidän kissojen kesken on alkanut olla riitoja (ihan uusi juttu siis nyt vasta). Matti ja Eppu saattaa hyökkäillä Tepon kimppuun niin että Teppo huutaa, eikä tiedetä onko se joku niiden leikki vai kiusaako Matti ja Eppu sitä.

Mun pitäisi lähteä 2-3 viikoksi kesällä Ruotsiin ns. au pairiksi yhteen perheeseen, mutta hirvittää lähteä, jos Helmistä tuleekin aika jättää sillä aikaa. Se on kuitenkin mun pieni rakas ja haluun olla saattamassa sen sen viimeiselle retkelle. Pitää sen kanssa tosi kivan viimeisen päivän. Mennä vähän agilityilemään ja käydä pitkällä lenkillä. Tehdä siitä onnellisen pienen makkaran ♥

Lähdin tosiaan sitten syksyllä Kiteelle opiskelemaan eläintenhoitajaksi. Ken tietää, mistä tälläisen idiootin idean keksin, mutta Kiteellä ollaan! Toisaalta tää tuntuu omalta alalta ja toisaalta voisin jättää tän vaikka heti kesken ja lähteä opiskelemaan lähihoitajaksi. Jos nyt yhteishaussa lähden muualle, niin tiedän että kadun sitä niin paljon, mutta kadun myös jos en lähde. En haluu jäädä Kiteelle, vaikka rakastankin tätä paikkaa ihan jumalattoman paljon jo.
Yhteishaussa todennäköisesti nyt siis haen ensimmäisenä taas Kannuksen kennellinjalle, kakkoisena Vantaalle lähihoitajaksi ja kolmosena Mäntsälään eläintenhoitajaksi ja nelosena Lumon lukioon Vantaalle. Katsellaan missä sitä lopulta ollaan, lähdenkö Kiteeltä pois ollenkaan. Voihan se olla että jään tänne. Tällä hetkellä en tiedä mistään mitään, mitä mä oikeesti haluun elämältäni? Nää on nää samat pohdinnat mistä kärsin tasan vuos sitten. Silloin tosin oli jotenkin selvää, etten hae lähihoitajaksi. En tiedä miksi niin päätin silloin, mutta niin silti vaan päätin.

Oon saanut Kiteeltä ihan mahtavia ystäviä, joita ilman en pärjäisi tällä hetkellä. Nää ystävät toivottavasti tulee pysymään rinnalla vielä pitkään, ehkä ikuisestikin? On ollut ihanaa huomata, että jotkut ajattelee samalla tavalla kun itse. Kukaan ei oo pitkään aikaan saavuttanut mun luottamusta ennen tänne tuloa, sain ystävän johon voi luottaa joka tilanteessa ja siitä oon ikuisesti kiitollinen:-)

Nyt väsyttää. Meen nukkumaan ja vaikka kirjoittelen huomenna lisää jos mieli tekee. Hyvää yötä ♥

Kamoon tytöt?

Kaikki vaan nukkuu :O

Apukysymyksiä!

Milloin viimeksi sinulla oli todella hyvä olla? Millainen tämä tilanne oli ja mikä siitä teki erityisen?
Mitä odotat juuri tällä hetkellä ja miksi?
Mitä ensivuonna tähän aikaan tapahtuu? Missä olet? Mikä on muuttunut?
Mikä viimevuonna tähän aikaan oli erilailla?
Syksy, syksy, kymmenen hyvää asiaa syksyssä?

Okei?

Taas uusi syksy, uudet kujeet, mahdollisuus alottaa alusta. Herätetäänkö tämä henkiin?

Tämän oli tarkoitus kai alunperin olla samaa foorumia käyttävien erilaisten tyttöjen blogi, jossa jokainen voi kertoa omasta elämästään tai sen ulkopuolelta ihan mitä vain.

Oon ihminen, joka hakee kokemuksia. Ei välttämättä mitään benjihyppyjä ja vuorien valloittamisia, vaikkei niissäkään mitään vikaa olisi, vaan ihan arkipäivän juttuja. Pieniä kivoja tai epäkivoja juttuja joita nyt ei ole vaan ennen tehnyt. Erittäin usein toteen: "noh, enpäs oo näinkään ennen tehnyt" ja oon jollain tavalla kokenu saavuttavani taas jotain elämässä, vaikka se pieni juttu ois vaan uuden karkin maistamista, kauniin lehden poimimista ja puhaltamista tuuleen, ohdakkeen piikkejen laskemista, tai mitä ikinä.

Mut saa myös aika helposti mukaan juttuihin, jos osaa muotoilla lauseeseen informaation siitä, etten ole ehkä kyseistä asiaa ennen tehnyt. "Ootko muuten ikinä ollu mato-ongella yöllä? Mentäskö?" JOO! :D

Joskus tapahtuu taas ihan vahingossa semmosia asioita, joiden keskellä fiilis on tosiaan otsikonmukainen "okei? mitä mä teen? :D" ja ne on ehkä niitä parhaita tuollaisia hetkiä ja nimenomaan tuolla hymiöllä varustettuna. Esimerkiksi pari päivää sitten istuin ystäväni sylissä suihkun lattialla ja sheivasin sääriäni samalla lauleskellen "Mitä ikinä minusta odotat, sitä en ole, mitä tahansa minusta tahdotkin, et taida saada kuitenkaan" Samalla myös pesin hiukseni, istuen suihkun lattialla toisen ihmisen sylissä, kaikkee sitä. Parasta tässä oli myös se, että koko tämä toimitus tuntui ihan yhtä arkipäiväiseltä ja tuli yhtä luonnostaan kuin vaikka aamulla leivän voiteleminen. Kaikkee sitä. Toinen lempilauseeni liittyen näihin okei?-tapahtumiin, kaikkee sitä.

Kaunokainen, sun kylkees painan pään

Olkaa kiltit ja rentoutukaa, ja nauttikaa. Siinä kaikki, mitä teiltä vaadin ja toivon.

 

Prinsessa

Ajattelin tehdä jotain fiksua ja jakaa mun videovuokraamotyössä kertynyttä leffatietoutta. Kaikkihan tykkää lukea leffa-arvosteluja, vai häh? Ei mut oikeasti, mun tekee kamalasti mieli kirjoittaa, ja tää on nyt se mun kanava. Eikä mulla ole muutakaan tekemistä klo. 01:02 su-ma välisenä yönä.

Jotenkin oon tosi hämmentynyt Prinsessa-elokuvasta. Se oli samalla kertaa pohjattoman ahdistava, mutta myös pohjattoman optimistinen ja hilpeä. Kuinka semmonen nyt on ees mahdollista? Tarina on kaunis ja omaperäinen, mutta aiheena mielenterveyshäiriöt on tosi vahvaa kamaa. Nää asiat ovat edelleen suuri tabu. Kaikkia kiinnostaa skitsofrenia, koska siinä on jotain niin käsittämätöntä ja täysin outoa.

Eli siis juonesta lyhyesti: Prinsessa perustuu tositapahtumiin ja kertoo vahvasta harhasta kärsivästä Anna Lappalaisesta, joka passitetaan Kellokosken mielisairaalaan. Hän kuvittelee olevansa kuninkaallinen, ja harha seuraa häntä jatkuvasti kellon ympäri. Kellokosken henkilökunta joutuu puntaroimaan eri hoitomuotojen välillä, ja myös sen, onko ok, jos Lappalaisen ympärillä olevat ihmiset mukautuvat Prinsessa-harhaan.

Sekä suuret kokonaisuudet ja linjat että myös pienet yksityiskohdat olivat suunniteltu ihan viimeistä piirtoa myöten. Mielisairaaloiden hoitohistoriaa käsiteltiin aika kattavasti, ja tästä(kin) leffasta löysin mun pääsykoekirjan teemoja ihan helposti. Se nyt on vaan tosiasia, että lääketiede tappoi ihmisiä satoja vuosia, ennen kuin ihmiset heräsivät aitoon empiristiseen ajatteluun. Omalla tavallaan nää asiat olivat ehkä ahdistavimpia koko leffassa, koska ihmisen tiedon rajat oikeasti aiheuttivat aikanaan tosi paljon tuhoa.

Elokuvan hahmoissa oli jotain tosi syvää. Etenkin Krista Kososen hahmo oli todella kiehtova, ja toisaalta todella pelottava. Kososen rooli toi mun mielestä paljon enemmän esille mielenterveydeltään sairaan mustaa maailmaa kuin itse Kukkolan. En sit tiedä, oliko sekin tarkoitettua, mutta mä näin selvän rajan hoitohenkilökunnan ja potilaiden käyttäytymisessä ja olemuksessa senkin seikan ulkopuolella, että toiset olivat terveitä, toiset sairaita. Nimittäin hoitohenkilökunnan erinäiset hahmot olivat tosi jäykkiä, puhuivat kirjakieltä, eivätkä hymyilleet useinkaan. Potilaat olivat ne hyvinvoivat ja onnellisemmat yksilöt, ja Prinsessan avulla tää raja pehmeni ja myös henkilökunta oppi rentoutumaan.

Mä en oikein osaa sanoa, mitä mieltä mä olen tästä leffasta. En osannut ottaa tätä hirveän kevyesti. Vaikka ok, päähenkilö Anna Lappalainen oli hetkittäin todella onnellinen, niin silti mun katselukokemuksen taustalla pyöri jatkuvasti sen sairauden varjo. Jotenkin pinnalta tää leffa vaikutti kauhean kepeältä ja pisti ajattelemaan, olisinko itse onnellinen, jos mun maailma olisi pelkkää harhaa. Sit taas toisaalta elokuva oli mielettömän synkkä juuri sen takia, että päähenkilöt olivat sairaita, eikä itsenäinen elämä tullut heille kuuloonkaan. Mielisairaala oli melkein kuin vankila ja hoitomuodot todella alkeellisia.

Yleisesti ottaen Prinsessa aiheutti mussa paljon hämmentäviä ja ristiriitaisia, ehkä jopa negatiivisiakin, fiiliksiä. Silti mun mielestä on tosi hyvä, jos elokuva jättää ajattelemaan. Siksi voin tästä lähtien hyvällä omatunnolla suositella asiakkaille Prinsessaa leffana, joka oikeasti laittaa oman elämän asiat tärkeysjärjestykseen ja raottaa verhoa aivan toisenlaiseen maailmaan.

pros and cons

" Hyvin tarkkaavainen, innokas ja erittäin älykäs; lauhkea, sopeutuvainen, väsymättömän tarmokas, uskollinen ja työteliäs. Luontainen taipumus lampaiden paimennukseen sekä maastossa että kotipiirissä. Kaikki muut kuin käyttökoiramaiset piirteet epätyypillisiä. "

- Australiankelpien rotumääritelmä

Nuo kolme lausetta tiivistää kyllä tuon jalkojen juuressa tyytyväisenä koisaavan kelpien persoonaa todella hyvin. Suoraan sanottuna mulla oli kyllä todella suuret odotukset rodun suhteen, mutta yhtään liioittelematta voin kertoa, että Jehna on ylittänyt ne odotukset mennen tullen. Odotin Jehnan olevan paljon itsenäisempi, mitä se kyllä onkin positiivisessa mielessä! Se pystyy ratkomaan juttuja itse ja keksimään ratkaisuja käyttämällä omaa päätään (..tai no päätä ja päätä). Jos vertaa Sofiin (havannankoira), on ero todella merkittävä! En tiedä muista seurakoirista, mutta Sofi on tarvinnut aina vähän apua kaikessa, koska sillä on vähän sellanen ”no jos nyt vähän sinneppäin!” -asenne. Uusien, hankalien systeemien opettelu on ollut siinä mielessä vähän puuduttavaa ja hidasta, ettei Sofin kärsivällisyys riitä omintakeiseen pohtimiseen ja päättelyyn. Jos Sofi on ihan kerta kaikkisen pihalla siitä mitä ollaan tekemässä, se haistattaa kukkaset ja lähtee tekemään jotain kivempaa. Jehna tarjoaa aina jotain ja yrittää tosissaan. Meillä on edelleen tuon pelpien kans istuminen vahvistuksessa ja se tarjoaa sitä ihan joka paikkaan. Ensimmäistä kertaa kun annoin Jehnalle ruokaa, odotin rauhallisesti että se istuu odottamaan kuppia kuononsa eteen. Erittäin nopeasti Jehna keksi istua ja siitä lähtien se istuu aina odottamassa, kun vien sille ruokakuppia. Minusta tuntuu ihan uskomattomalta kuinka nopeasti koira voi oikeasti oppia.

Mainitsin Jehnan olevan itsenäinen positiivisessa mielessä, sillä se tosiaankin kykenee toimimaan omillansa. Kolikon toinen puoli on, että Jehna tykkää touhuta yhdessä ja olla kaikessa mukana. Kaikki mahdolliset karvakasat ja kaksijalkaiset ansaitsevat pikku pusukoneen huomion, eikä se tahtoisi millään jättää ketään ilman rakkautta. Kaksi ensimmäistä yötä Möhnyys nukkui lattialla omassa pikku korissaan, mutta sen jälkeen se on tunkeutunut aina viereen. Tosin se kyllä hyppää sänkyä vasten, alkaa kurista vaativasti ja kaapii tassullaan sänkyä. Voi sitä tyytyväisyyttä, kun Jehna pääsee viereen nukkumaan! Se tulee poikkeuksetta ihan kainaloon ja tuhisee erittäin onnellisesti. Vielä onnellisempi Jehna olisi, jos se pääsisi paapaamaan Sofin viereen.. Tässähän oli aluksi hieman ongelmia Sofin kanssa, koska neiti oikein ymmärtänyt pienen mustalaisen hellittely-yrityksiä. No, olen yllättänyt kaksikon aika usein yhteisiltä pesutuokioilta, joten parempaan suuntaan on menty! Lisäksi isä kertoi Sofin etsineen Jehnaa ja minua tohkeissaan, kun me oltiin pienen kanssa rokotuksilla eläinlääkärillä.

Karvaturreissa oli myös puhetta kelpieiden häiriöherkkyydestä ja oon erittäin confused Jehnasta tämän kysymyksen suhteen. Eläinlääkärillä, jossa oli meidän lisäksi nuori karhukoirauros, bretoni, cavalier ja keskikokoinen seropi, Jehna pystyi keskittymään ihan täysin minuun ja minun pyyntöihini. Se vastaanottohuone ei todellakaan ole mitenkään erityisen iso, joten aika pitkälti me istuttiin siellä kuin sillit purkissa. Kävelytin Jehnan puntarille ja sillä lyhyellä matkalla kelpie ei vilkaissutkaan muita koiria, vaan piti huomionsa minussa. Mulle tällainen on erittäin tuntematonta aluetta, koska Sofi on ihan mielettömän häiriöherkkä – joskaan ei ehkä siinä tyypillisessä mielessä. Sofin päälimmäinen ajatus on että joku on ihan varmasti hyökkäämässä takavasemmalta kävelysauvojen kanssa suolestamaan sitä. Toisinaan sitä kiinnostaa toiset koirat hirveästi, eikä kontakti pidä millään.

Yritin tässä kovasti pohtia kelpien huonoja puolia ja vaikeaa on.. No, en ehkä oo vielä ihan tottunu siihen, että joka paikka on täynnä mustia karvoja (Sofista ei lähde karvaa). Lisäksi välillä Jehnan "olen suuri ja vaarallinen lammaspaimen ja leikin nyt, että oot Sofi ja sie ootte minun hieno lammaskatras hähää!" -leikit ottaa vähän päähän. Tosin lenkeillä on mahtavaa, jos Sofi jää vähän jälkeen nuuskimaan jotain, niin Jehna kipittää Sofin luo ja hopuuttaa siinä vieressä kera "let's go mate!" -ilmeen.

Toivottavasti kukaan ei saanut tästä tekstistä sellaista kuvaa, että jotenkin asettaisin Jehnan Sofin edelle. Uskon vahvasti, ettei kukaan (paitsi meidän lähipiiri) pysty ymmärtämään minun ja Sofin välistä tunnesidettä. Tämä on todennäköisesti naurettavaa huuhaata monen mielestä, mutta do as you like, koska meillä on todella vahva tunneside. Sofi on todella suuri osa minua ja sitä on varmaan vähän hankala sellasen ulkopuolisen ymmärtää. Me ollaan oltu Napsun kotiutumisen jälkeen kuin paita ja persaus. Rakastan Sofissa sitä seurakoiramaisuutta, joka saa minut välillä repimään hiuksia päästä. On totta, että sen kanssa harrastaminen on hankalaa, koska se ei kestä kovin montaa toistoa peräkkäin, mutta se on ollut se meidän suurin haaste! Oon melko varma, että jokaisen koiran kanssa tulee olemaan ne omat haasteensa. Sofin valtava intohimo agilitya kohtaan on ihan uskomatonta, ja siks me kyseistä lajia harrastettiinkin! Neiti Napsu on ollut erittäin haasteellinen ensimmäinen koira, mutta hyvä niin. Kliseistä, mutta totta!

Rinse Me Down

Tänään mulle tuli ajatus: tekisi hirveästi mieli jakaa pään tämänhetkistä sisältöä johonkin. Mulle tuli tosi suuri inspiraatio kirjoittaa ja osoittaa muille maailmasta asioita, joista mulle tuli tänään hyvä mieli. Sitten mä aivan yllättäen muistin, että mähän voin kirjoittaa tänne.

Turussa paistoi tänään aurinko ja asfaltti oli kuivaa. Se, mikä Turussa on upeaa, on se, ettei se yritä olla kaupunkina mitään muuta kuin se onkaan. Suurkaupunkien hehku on sieltä kaukana, ja niin sen kuuluukin olla. En tiedä rajoittuuko tää mun näkemys yksinkertaisesti vain paikkoihin, joissa mä käyn Turussa vieraillessani, mutta mun mielestä Turku on Suomen trendikkäin kaupunki. Ihmiset ovat niin kauniita ja... no trendikkäitä. Persoonallisia. Itsevarmoja.

Sunnuntaipäivää ei voi aloittaa paremmin kuin kävelemällä auringonpaisteessa läheiseen ravintolaan nauttimaan myöhäisestä brunssista. Blancon brunssi oli jotain, mitä kaikkien täytyisi kokea säännöllisin väliajoin, hyvillä ystävillä höystettynä tietysti! Tuorepuristettu appelsiinimehu, cocktailpiirakat munavoilla ja kiivas keskustelu tulevaisuuden suunnitelmista ja unelmista. Onko olemassa mitään ihanampaa?

Eikä päivää pahenna Bombay Bicycle Clubin uusi albumi "Flaws", joka huokuu kevään ja tulevan kesän rauhallisen onnellista fiilistä.
Tämän kaiken ihanan voimalla jaksan taas seuraavan viikon pääsykoeopiskelua ja videovuokraamon hektisiä iltavuoroja.