sweet child o' mine

Mikä ikinä se onkaan, mitä ikinä se tekeekään, maista sitä ensin. Näin sanoo pieni kelpienalkuni Jehna. Tämä pieni hölmöläinen saapui vasta perjantaina ilostuttamaan (oon kyllä aika varma, että Sofi on toistaseksi tästä asiasta hieman erimieltä..) meidän arkea. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei ole puuttunut!

Multa on kysytty hyvin useasti, että miksi ihmeessä sinäkin lähdit tuohon villitykseen mukaan? Häh, mihin villitykseen? Eikö koira ole vähän pidemmän aikavälin juttu? Aluksi ajattelin, että onpa omituista kun ihmiset kuvittelee kelpiehaaveideni olleen suhteellisen lyhytikäisiä ja vähän niin kuin sellainen hetken mielijohde. Tämä johtuu luultavasti siitä, etten uskalla nuolaista ennen kuin tipahtaa, eli käytännössä en hypetä ennen kuin se koira on ja pysyy mulla. Tosiasia on siis se, että kelpie mulla on ollut ”ostoslistalla” jo pari vuotta. Sitä ennen rodut vaihtelivat jokseenkin hurjasti ja miltei päivittäin, mutta lopuksi se tyssäsi kelppariin.

Sofin seuraksi halusin toisen pienen koiran. Pienen koiran. Minikokoisen koiran. Kurja juttu on, että kivoja pienikokoisia rotuja on kamalan vähän. Tutkin kaikki miniputit kääpiöpinseristä schipperkeen ja papillonista phaleneen. Itse asiassa paplari mulle olikin tulossa, mutta päätin siirtää uuden tulokkaan saapumista parilla vuodella. Miltei heti tuon papillonsuunnitelman mönkään menemisen jälkeen tajusin, että ehkä minun ei pidä ottaa väenvängällä pientä koiraa, jos en kerta edes löydä sellaista rotua, joka saa varpaat väpättämään! Jos totta puhutaan, niin haluan papillonin joskus hamassa sekä hyvin sumeassa tulevaisuudessani. Sitä paitsi Suomessa on tasan yksi kasvattaja, jolta voisin pennun ottaa, koska en halua sellaista ihan minikokoista näyttelypiskiä.

Aloitin täysin puhtaalta pöydältä ja aloin käydä rotuja uudelleen läpi. Ihastuin pyrtseihin oikein todenteolla, mutten lyönyt mitään lukkoon. Lisäksi esimerkiksi mudi ja kelpie palloilivat sillä the listalla, ja kilpailu alkoi loppupeleissä mennä kovaksi rotujen välillä. Mudi tipahti pois terävyytensä vuoksi ja kisa jäi pelpien ja pk pyrtsin väliseksi taistoksi. Jossain vaiheessa, kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleen juolahti, että ei helkatti kyllä se on se kelpie – näin kävi monta kertaa, mutta kävin silti nuo the rodut uudelleen läpi. Varmuuden vuoksi! Pyrtsissä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka tekevät siitä huonomman vaihtoehdon. Terveys, harvinaisuus ja loppujen lopuksi myös se koiran koon ja nopeuden välinen suhde. Haussa kun oli nopea koira, eikä kaikkien pk pyrtsien vauhti maxi-luokassa oikein innostanut mihinkään suuntaan.

Okei, rotu oli päätetty ja seuraava missio oli löytää kiva pentue. Mulla oli yhteensä kolmesta pentueesta kolmena eri vuotena varaus, mutta kaikki meni aina päin mäntyä. Ensimmäisen varauksen jouduin perumaan kilpirauhasen tuoman väsymyksen, muun stressin ja koulun takia, toisen kilpirauhashoidon vuoksi ja no kolmannella kerralla tärppäsi. Ja jalkojen alla istuu kaiken työn ja vaivan tulos!

Mutta se perimmäinen kysymys: miksi kelpie? Miksi lähdin niin sanotusti mukaan villitykseen? Tyhmempikin tietää, että jokaisella koiranhankkijalla on omat vaatimuksensa tulevan karvakasan suhteen. Halusin suhteellisen itsenäisen työnarkomaanin, jonka kanssa saa tehdä ja juosta. Seurakoiran kanssa oli hankaluuksia harrastamisessa, enkä muiden puheita kuunnelleena ole ollut yksin tämän ongelman kanssa. Sofin rinnalle halusin koiran, joka kestää toistoja, eikä menetä mielenkiintoaan siihen yhteen ohjaajan tekemään virheeseen, jonka vuoksi osa radasta pitää tehdä uusiksi. Toki Naapustin rakastaa agilitya ja nauttii siitä, se on vaan vähän sellanen sunnuntaiagiliitelijä. Ihan niin kuin on maratoonareita ja tavallisia lenkkeilijöitä. Halusin sen maratoonarin.

Vaikka kuulostankin sellaiselta hirveältä yltiösekopäiseltä koiraharrastajalta, joka opettaa pennulleen heti ensimmäsien viikon aikana tokon alo-liikkeet, on todellisuus hieman erilainen. Sen sijaan me ollaan keskitytty leikkimään, olemaan yksin ja haukkumatta. Sisäsiisteyshän on jo siinä vaiheessa, että Jehna tekee tarpeensa paperille. AVAa ja TVAa Jehnasta tuskin tulee alle parivuotiaana, siitä ei tarvi kenenkään huolehtia - tai no, eihän sitä koskaan tiedä! (not)

Ps. Tämän postauksen tarkoitus on myös ilmentää pienen, mustan kelpien kuvaamisen vaikeutta hyvin huonosti valaistussa asunnossa ja huonolla kameralla. Siksi vain yksi ja erittäin huono kuva.