Tänään kaupassa ehdin jo jupista itsekseni, kun joku oli kärryineen parkkeerannut pakastinaltaan eteen. Näytti siltä, kuin ei olisi osannut valita, minkä merkkistä pinaattikeittoa ottaa. Harjoittelin siinä sitten syvään hengittämistä, koska pakastin oli pieni enkä nähnyt sinne toiseen laitaan tän näköesteen takia. Kunnes mummo katsoo mua ja sanoo epävarmalla äänellä: "minä en nyt millään löydä sitä joulutorttutaikinaa"...
Oon ollut vuoden lentokentällä töissä, joten todellakin tiedän, miten hätääntyneitä ihmisiä ("apua, meidän lento Las Palmasiin lähtee kohta, missä on lähtöportti 29?!") pitää kohdella. Hassusti jostain tuli se reipas asiakaspalvelija -ääni :D! Joten totesin mummolle reippaasti, että samaa taikinaa minäkin etsin. Niinkuin etsinkin. No ei löytynyt, vaikka tutkin kaikki hyllyt läpi ja mummon kanssa samalla jotain höpisin. Mentiin sitten peräkanaa kassan suuntaan, ja kassan vieressä olevasta pakastimesta sitä taikinaa sitten löytyi. Mummo kiljahti oikein iloisesti, että täällä sitä on! Meinasin kaupasta poistuessa vielä toivottaa hyvää matk... eikun päivänjatkoa Teille. :)
Kotimatkalla tuli oma mummini mieleen. Joka on ihana ihminen, niin kuin nyt mummoilla on tapana olla! Viimeksi kun kävin kotopuolessa, kävin pitkästä aikaa moikkaamassa mummia siellä mummin kotona ts. hoitokodissa, jossa nyt asuu. Jotenkin tuntuu usein vaikealta mennä sinne, kun ei tiedä, onko siellä joku muu käymässä ja pitäis olla jotain juteltavaa jajaja... Mummi kävi kuitenkin meillä (ja käy vieläkin siellä, missä mä ennen asuin ja porukat asuu nyt) aika usein, niin tuli kyllä nähtyä. Nyt kun pitkästä aikaa olin mummilla, oli oikeasti tosi mukavaa. Nähdä, miten hyvillään mummi oli siitä, että olin siellä ja kerroin kuulumisia yms.
Mulle tuli vaan kurja olo, kun ihan liian harvoin käyn siellä. Nykyään tietty pakostikin (kun asun kauempana), mutta kotikotoa mummille oli matkaa n. 4km, bussilla pääsi suoraan ja koiran pystyi ottamaan mukaan. Mummi surkutteli sitä, että haluaisi niin kovasti metsään keräämään sieniä, mutta rollaattorin kanssa se ei onnistu. Pikkasen tuntui itsekkäältä siinä kohtaa...
Jotenkin mun mielikuvissa mummi on vieläkin se sama mummi kuin 10 vuotta sitten. Joka hiihtää joka talvi vaikka miten monta kilometriä, kitkee meidänkin pihan rikkaruohot kesällä, kerää marjoja ja sieniä syksyllä... Jonka luokse voi mennä yökylään milloin tahansa ja aamulla herätessä karjalanpiirakkataikina on leipomisvalmis ja puuro keitetty.
Oikeasti mummi on nyt 88-vuotias, liikkuu lähinnä rollaattorin avustuksella, puhuu vähän epäselväsi välillä ja ei oo varmaan itse tehnyt ruokaa pariin vuoteen. Ja pappa (joka mun mielikuvissa on aina mertsunrannassa kalastamassa, aikaisin aamusta aina lähdettiin!)... pappa kuoli syyskuussa. Silloin, kun aurinko paistoi ja puiden lehdet oli kauniin oransseja. Pappa oli ollut parin viime vuoden aikana useammankin kerran sairaalassa, ja aina sieltä ajan x kuluttua palannut, ja koska mulla on tapana pyörtyä sairaalassa, en käynyt pappaa katsomassa kuin kerran (ja seliseli, huoh). Mutta jos joku kuolema on luonnollinen ja "hyväksyttävä" (en nyt keksi parempaa sanaa), niin se tavallaan oli. Pappa oli 95 vuotta ja eiköhän koko suku ehtinyt käydä sairaalassa niiden viikkojen aikana ja sulatella asiaa. Mutta silti mulle tuli jotenkin tosi yksinäinen fiilis. Mummin puolesta. Isän ja sen sisarusten puolesta. Itseni puolesta, kun en oo ollut hautajaisissa kuin joskus pikkulapsena ja silloin en samalla tavalla varmaan ajatellut asioita. Ylipäätään se, että elämässä asiat ei oo niin kuin ne oli lapsuudessa... Tai että sellaiset asiat, joihin oon uskonut koko lapsuuteni, ne ei vaan yhtäkkiä olekaan. Ollenkaan.
Ja kun nyt tähän aiheeseen pääsin, niin tänä syksynä oon jotenkin tosi paljon ajatellut mun toisen koiran vanhenemistä. Se on hienossa kunnossa, terve ja just sellainen, kuin vanha koira parhaimmillaan voi olla. Ainoa vika on siinä, että sillä on kenen tahansa matematiikan mukaan vuosia enemmän takana kuin edessä. En haluais ajatella sitä päivää, jona mun pitää siitä päästää irti, mut välillä se ajatus vaan tulee mun mieleen. Siitä tulee niin kamala päivä ettei tosikaan.
Mut ei syytä huoleen, se päivä ei oo vielä tänään. ♥
Oon ollut vuoden lentokentällä töissä, joten todellakin tiedän, miten hätääntyneitä ihmisiä ("apua, meidän lento Las Palmasiin lähtee kohta, missä on lähtöportti 29?!") pitää kohdella. Hassusti jostain tuli se reipas asiakaspalvelija -ääni :D! Joten totesin mummolle reippaasti, että samaa taikinaa minäkin etsin. Niinkuin etsinkin. No ei löytynyt, vaikka tutkin kaikki hyllyt läpi ja mummon kanssa samalla jotain höpisin. Mentiin sitten peräkanaa kassan suuntaan, ja kassan vieressä olevasta pakastimesta sitä taikinaa sitten löytyi. Mummo kiljahti oikein iloisesti, että täällä sitä on! Meinasin kaupasta poistuessa vielä toivottaa hyvää matk... eikun päivänjatkoa Teille. :)
Kotimatkalla tuli oma mummini mieleen. Joka on ihana ihminen, niin kuin nyt mummoilla on tapana olla! Viimeksi kun kävin kotopuolessa, kävin pitkästä aikaa moikkaamassa mummia siellä mummin kotona ts. hoitokodissa, jossa nyt asuu. Jotenkin tuntuu usein vaikealta mennä sinne, kun ei tiedä, onko siellä joku muu käymässä ja pitäis olla jotain juteltavaa jajaja... Mummi kävi kuitenkin meillä (ja käy vieläkin siellä, missä mä ennen asuin ja porukat asuu nyt) aika usein, niin tuli kyllä nähtyä. Nyt kun pitkästä aikaa olin mummilla, oli oikeasti tosi mukavaa. Nähdä, miten hyvillään mummi oli siitä, että olin siellä ja kerroin kuulumisia yms.
Mulle tuli vaan kurja olo, kun ihan liian harvoin käyn siellä. Nykyään tietty pakostikin (kun asun kauempana), mutta kotikotoa mummille oli matkaa n. 4km, bussilla pääsi suoraan ja koiran pystyi ottamaan mukaan. Mummi surkutteli sitä, että haluaisi niin kovasti metsään keräämään sieniä, mutta rollaattorin kanssa se ei onnistu. Pikkasen tuntui itsekkäältä siinä kohtaa...
Jotenkin mun mielikuvissa mummi on vieläkin se sama mummi kuin 10 vuotta sitten. Joka hiihtää joka talvi vaikka miten monta kilometriä, kitkee meidänkin pihan rikkaruohot kesällä, kerää marjoja ja sieniä syksyllä... Jonka luokse voi mennä yökylään milloin tahansa ja aamulla herätessä karjalanpiirakkataikina on leipomisvalmis ja puuro keitetty.
Oikeasti mummi on nyt 88-vuotias, liikkuu lähinnä rollaattorin avustuksella, puhuu vähän epäselväsi välillä ja ei oo varmaan itse tehnyt ruokaa pariin vuoteen. Ja pappa (joka mun mielikuvissa on aina mertsunrannassa kalastamassa, aikaisin aamusta aina lähdettiin!)... pappa kuoli syyskuussa. Silloin, kun aurinko paistoi ja puiden lehdet oli kauniin oransseja. Pappa oli ollut parin viime vuoden aikana useammankin kerran sairaalassa, ja aina sieltä ajan x kuluttua palannut, ja koska mulla on tapana pyörtyä sairaalassa, en käynyt pappaa katsomassa kuin kerran (ja seliseli, huoh). Mutta jos joku kuolema on luonnollinen ja "hyväksyttävä" (en nyt keksi parempaa sanaa), niin se tavallaan oli. Pappa oli 95 vuotta ja eiköhän koko suku ehtinyt käydä sairaalassa niiden viikkojen aikana ja sulatella asiaa. Mutta silti mulle tuli jotenkin tosi yksinäinen fiilis. Mummin puolesta. Isän ja sen sisarusten puolesta. Itseni puolesta, kun en oo ollut hautajaisissa kuin joskus pikkulapsena ja silloin en samalla tavalla varmaan ajatellut asioita. Ylipäätään se, että elämässä asiat ei oo niin kuin ne oli lapsuudessa... Tai että sellaiset asiat, joihin oon uskonut koko lapsuuteni, ne ei vaan yhtäkkiä olekaan. Ollenkaan.
Ja kun nyt tähän aiheeseen pääsin, niin tänä syksynä oon jotenkin tosi paljon ajatellut mun toisen koiran vanhenemistä. Se on hienossa kunnossa, terve ja just sellainen, kuin vanha koira parhaimmillaan voi olla. Ainoa vika on siinä, että sillä on kenen tahansa matematiikan mukaan vuosia enemmän takana kuin edessä. En haluais ajatella sitä päivää, jona mun pitää siitä päästää irti, mut välillä se ajatus vaan tulee mun mieleen. Siitä tulee niin kamala päivä ettei tosikaan.
Mut ei syytä huoleen, se päivä ei oo vielä tänään. ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti