to think i might not see those eyes makes it so hard not to cry

Viime ystävänpäivä oli yksi niistä the kamalimmista päivistä ikinä. Koko alkukevät ja lopputalvi oli. Pukkasin lunta B2STin Bad Girlin soidessa repeatilla iPodista. Makasin sängyllä, enkä osannut itkeä. Kuuntelin iloista musiikkia etten itkisi. Katsoin kuolevaa mummoani silmiin. Kyynelkanavat oli tukossa.

Tuntuu ihan hirveältä sanoa näin, mutta en koskaan ennen ymmärtänyt miten isovanhemman kuolema voi olla muka niin suuri juttu. Senhän aika pitkälti jo tiedostaa ja voi ennakoida. Minäkin ennakoin ja tiedostin, mutta silti se tuli suurena järkytyksenä. Olin valmistautunut mummon kuolemaan miltei viiden vuoden ajan, mutta silti se tuntui ja kolahti. Ei surutyötä voi tehdä etukäteen.

En ollut viime vuosina kauhean läheinen mummon kanssa, koska hän muutti Ranualle asti eräänlaiseen hoivakodin tyyppiseen rivitaloasuntoon. Kyläilyt mummon luona tuntuivat pakkopullalta melkein viimeiseen asti. Valitusta tylsyydestä ja hoputtamista, jotta ehtisi illalla vielä nähdä kavereita. Hävettää. Hävettää niin suunnattomasti.

Pienenä olin kuitenkin todella läheinen mummon kanssa. Odotin innolla yökyläreissuja mummolaan ja mökkiviikonloppuja. Korvapuustien leipomista, uimista mökin rannassa mummon vahtiessa, mansikoiden poimimista. Tupla-suklaapatukan noutamista mummon jääkapista. Ville Vallattoman kaivamista pakastimesta, mummon mannapuuroa ja vanhaa harmaata villapaitaa. Mummon tuoksua. Kaikkea mummoon liittyvää. Jopa iltarukouksia ja unilaulua Nukkumatista.

Toisen mummon kanssa olen paljon enemmän tekemisissä. Jossain vaiheessa tajusin kuinka tärkeitä isovanhemmat oikeasti ovat ja ennen kaikkea: kuinka paljon minä merkitsen niille. Kuinka merkitsevästi voin vaikuttaa jonkun toisen mielialaan vain pelkästään soittamalla tai käymällä kylässä. Jossain mielessä vanhukset on todella vaatimattomia. Mulla ei enää pitkään aikaan ole ärsyttäny ne vanhat muorit ja papat, jotka päivittelee nykynuorisoa, koska se tavallaan kuuluu siihen. Monet ikääntyneet ovat kokeneet elämänsä aikana paljon, mikä herättää ainakin minussa suurta kunnioitusta. Bussissa päästän aina minua vanhemmat istumaan, jos muualla on täyttä sekä avaan ovia ja hymyilen. Vanhainkodissa työskentely hahmotti paljon asioita ja auttoi ymmärtämään kuinka yksinäisiä monet vanhukset ovat. Voin kertoa, että melkein puolia vanhainkodin asukkaista (17 asukasta yhteensä) ei käynyt kukaan katsomassa. Miettikää itseänne siihen tilanteeseen. Mie luotan siihen, että pepsu tuo mulle appelsiineja siinä vaiheessa, kun asustelen jossain hoivakodissa. Miettikää tekin hei niitä isovanhempianne ja koittakaa ymmärtää kuinka yksinäisiä varsinkin puolisonsa menettäneet vanhukset ovat.

Sairaalassa haisee aina kuvottavan puhtaalta. Hissillä meneminen ylempiin kerroksiin tuntuu ilkeältä vatsassa. Avaan huoneen oven varovasti: järkytyn pahasti näystä. Hengitysviikset, kanyyli, veriplasmapussi. Yritän hymyillä kannustavasti siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuijotan yhteen kohtaan pari minuuttia putkeen lasittuneilla silmilläni ja hätkähdän, kun minua puhutellaan. Lähdön hetki. Mummo nousee vaivalloisesti avullani istumaan ja tarttuu minua käsistä. Mummolla oli ennen siniset silmät. Ne ovat harmaantuneet. Niissä ei ole enää elämäniloa nimeksikään. Me molemmat tiedämme mistä on kyse. Katselemme toisiamme silmiin. Mummon silmäkulmasta karkaa muutama kyynel, mutta minä yritän yhä hymyillä rohkaisevasti. "Älä huoli, kaikki kääntyy vielä parhain päin.."

Sen jälkeen kaikki meni mummon kohdalla pahemmin alamäkeä kuin koskaan. Itse asiassa se kaikki putosi ihan sinne kuilun pohjalle.

Hautajaiset. Kummitäti rauhoittavien vaikutuksen alaisena, koska hän ei olisi muuten kestänyt tilaisuutta. Kirkko. Minua suorastaan ällötti, kun kirkossa laulettiin minun ja mummon yhteinen laulu. Se oli meidän oma kappale, jota me yhdessä hyräiltiin illalla saman peiton alle kääriytyneenä. Pappi oli valinnut sen laulun aivan summanmutikassa. Se inhotti minua hirveästi. En itkenyt tippaakaan koko hautajaisten aikana.

Arvatkaa mikä on kliseisintä ikinä? Tietysti se että mummo kyseli minun perään kuolinvuoteellaan: "Missä Sinipiikapieni?". Onneksi tykkään kliseistä.

Light up, light up
As if you have a choice
Even if you cannot hear my voice
I'll be right beside you dear