Prinsessa

Ajattelin tehdä jotain fiksua ja jakaa mun videovuokraamotyössä kertynyttä leffatietoutta. Kaikkihan tykkää lukea leffa-arvosteluja, vai häh? Ei mut oikeasti, mun tekee kamalasti mieli kirjoittaa, ja tää on nyt se mun kanava. Eikä mulla ole muutakaan tekemistä klo. 01:02 su-ma välisenä yönä.

Jotenkin oon tosi hämmentynyt Prinsessa-elokuvasta. Se oli samalla kertaa pohjattoman ahdistava, mutta myös pohjattoman optimistinen ja hilpeä. Kuinka semmonen nyt on ees mahdollista? Tarina on kaunis ja omaperäinen, mutta aiheena mielenterveyshäiriöt on tosi vahvaa kamaa. Nää asiat ovat edelleen suuri tabu. Kaikkia kiinnostaa skitsofrenia, koska siinä on jotain niin käsittämätöntä ja täysin outoa.

Eli siis juonesta lyhyesti: Prinsessa perustuu tositapahtumiin ja kertoo vahvasta harhasta kärsivästä Anna Lappalaisesta, joka passitetaan Kellokosken mielisairaalaan. Hän kuvittelee olevansa kuninkaallinen, ja harha seuraa häntä jatkuvasti kellon ympäri. Kellokosken henkilökunta joutuu puntaroimaan eri hoitomuotojen välillä, ja myös sen, onko ok, jos Lappalaisen ympärillä olevat ihmiset mukautuvat Prinsessa-harhaan.

Sekä suuret kokonaisuudet ja linjat että myös pienet yksityiskohdat olivat suunniteltu ihan viimeistä piirtoa myöten. Mielisairaaloiden hoitohistoriaa käsiteltiin aika kattavasti, ja tästä(kin) leffasta löysin mun pääsykoekirjan teemoja ihan helposti. Se nyt on vaan tosiasia, että lääketiede tappoi ihmisiä satoja vuosia, ennen kuin ihmiset heräsivät aitoon empiristiseen ajatteluun. Omalla tavallaan nää asiat olivat ehkä ahdistavimpia koko leffassa, koska ihmisen tiedon rajat oikeasti aiheuttivat aikanaan tosi paljon tuhoa.

Elokuvan hahmoissa oli jotain tosi syvää. Etenkin Krista Kososen hahmo oli todella kiehtova, ja toisaalta todella pelottava. Kososen rooli toi mun mielestä paljon enemmän esille mielenterveydeltään sairaan mustaa maailmaa kuin itse Kukkolan. En sit tiedä, oliko sekin tarkoitettua, mutta mä näin selvän rajan hoitohenkilökunnan ja potilaiden käyttäytymisessä ja olemuksessa senkin seikan ulkopuolella, että toiset olivat terveitä, toiset sairaita. Nimittäin hoitohenkilökunnan erinäiset hahmot olivat tosi jäykkiä, puhuivat kirjakieltä, eivätkä hymyilleet useinkaan. Potilaat olivat ne hyvinvoivat ja onnellisemmat yksilöt, ja Prinsessan avulla tää raja pehmeni ja myös henkilökunta oppi rentoutumaan.

Mä en oikein osaa sanoa, mitä mieltä mä olen tästä leffasta. En osannut ottaa tätä hirveän kevyesti. Vaikka ok, päähenkilö Anna Lappalainen oli hetkittäin todella onnellinen, niin silti mun katselukokemuksen taustalla pyöri jatkuvasti sen sairauden varjo. Jotenkin pinnalta tää leffa vaikutti kauhean kepeältä ja pisti ajattelemaan, olisinko itse onnellinen, jos mun maailma olisi pelkkää harhaa. Sit taas toisaalta elokuva oli mielettömän synkkä juuri sen takia, että päähenkilöt olivat sairaita, eikä itsenäinen elämä tullut heille kuuloonkaan. Mielisairaala oli melkein kuin vankila ja hoitomuodot todella alkeellisia.

Yleisesti ottaen Prinsessa aiheutti mussa paljon hämmentäviä ja ristiriitaisia, ehkä jopa negatiivisiakin, fiiliksiä. Silti mun mielestä on tosi hyvä, jos elokuva jättää ajattelemaan. Siksi voin tästä lähtien hyvällä omatunnolla suositella asiakkaille Prinsessaa leffana, joka oikeasti laittaa oman elämän asiat tärkeysjärjestykseen ja raottaa verhoa aivan toisenlaiseen maailmaan.