Istu alas penkkiin, elämä on tentti

Eksyin koneelle, vaikka tenttiviikko painaa hyvinkin kovasti niskaan. On myyntityötä, taloushallinon tietokoneosaamista, yrityksen taloushallintotietoa, brändejä, sponsorointia, kirjanpitoa... Ja arvatkaa olenko kirjaakaan aukaissut = en. Eikä kyllä kiinnostakaan lukea. Mielessä ajattelee, että kyllä nyt kaikesta pääsee sillä kuuluisalla maalaisjärjellä läpi jotenkin. Valitettavasti todellisuus onkin sitten aivan toista, kun saa sen koepaperin eteensä ja alkaa lukemaan kysymyshirviöitä. Selitä mikä on suhdannebarometri? Selitä talouden yleisimpiä häiriöitä? Mitä tarkoittaa inflaatio ja miten se näkyy tavallisen ihmisen elämässä? Ja kiinnostus etsiä vastauksia seuraaviin kysymyksiin on yhtä paljon kuin kilo hevonpaskaa :)). Mutta sentään sain kirjoitettua jopa yhden sivun muistiinpanoja koulussa toisen aineen tunnilla brändeistä. Ehkä se sitten siitä..

Mun pitäis kuulemma mennä huomenna avantouinnille. Jooo, ihan oikein AVANTOUINNILLE. Voi olla, että tämä tyttö ei selviä siitä hengissä. Pitää sitten raportoida kokemuksesta, JOS vielä tulen tänne joskus kirjoittamaan (eli jos mun aivot ei jäädy näin suomeksi sanottuna). Tää avantouinti järjestetään rentoutus - ja stressinhallintakurssilla ja siitä ei kuulemma voi luistaa. Yhyyy. Huomenna siis biksut kassiin ja menoksi. Taidan kuitenkin ottaa mukaan karvalakin, minishortsit ja t-paidan, ehkä niillä selviää sitten. Saunaankaan ei pääse, ihan kamalaa. Kuulemma paras reaktio saa palkinnon, kiljun varmaan kurkku suorana ja ilmekin on varmaan aika upea. Katsotaan. Musta jotenkin tuntuu, että jänistän tän. Nii ja varsinkin, kun huomiseksi on luvattu -17 pakkasastetta.

Sitten täytyy hehkuttaa, että mullapas on viimeinen viikko koulua + ensi viikolla vielä kaksi päivää ja sitten alkaa työharjoittelu, joka kestää sinne helmikuuhun asti. Me likeyyy. Ei tarvitse kärsiä koulunpenkissä persposket puutuneina, vaan saa toteuttaa alaansa ihan käytännössä.

Perjantaina bussilla Tampereelle, josta mun oma kulta hakee mut Vantaalle yöpymään. Eli edessä olisi siis joukkuevoimistelukilpailut Pyynikin kisahallissa (haha, jos edes muistan oikein!). Mutta oonkin sellanen pieni ketku, että vähän järkkäilen itseäni parempiin yöpymispaikkoihin enkä mene koulun lattialle nukkumaan kera ilmapatjan, en tosiaankaan. Pääsen mun ihanan ja lämpimän kullan viereen nukkumaan. Sitten yhdessä ajelemme lauantaiaamuna katsomaan kisoja, koska minähän en kisaa tänä kautena, koska oon rampa mummeli.

Täytyy muuten ihmetellä, että jos odottaa jotain tosi paljon, niin sitten aika kuluu ihan sika hitaasti. Yhyy. Mutta oonkin huudattanut kaikkia kivoja biisejä kokeisiin luvun sijasta!

Stressaantunein terveisin (mutta toisaalta odottavin)

-Anni!

Ei rakenneta tulevaisuut oppisopimuksella, lämmitä sauna lukion päästötodistuksella

Mun on ihan pakko kirjoittaa tästä! Nimittäin opiskelusta ja tulevaisuudesta/tulevaisuuden suunnittelusta. Jotenkin eilen vaan heräsin, että mitä hemmettiä haluan elämältä? Miksi oon sellaisessa koulussa, joka ei oikeastaan kiinnosta mua loppuen lopuksi ollenkaan?

Tänään meidän koulussa oli avoimet ovet, eli yläasteelaiset kävivät tutustumassa meidän kouluun. Mulla on edessä huomenna sama "kierrätys"-rumba, koska olen viime keväänä lupautunut tutoriksi. Jotenkin, kun katsoin niitä nuoria 9lk tyttöjä ja poikia, niin halusin vaan takas yläasteelle. Takaisin yhteishakuun, miettiä ihan oikeasti, että mihin haluaa. Tein niin hirveän hätiköityjä päätöksiä silloin ja nyt kun toista opiskeluvuottani olen opiskellut jo hetken, niin tuntuu siltä, että mitä ihmettä teen tässä koulussa? Voiko oikeasti opiskella yrittäjyyttä ja asiakaspalvelua? Eikö ne opita ihan elämän kautta? Pitääkö oikeasti käydä koulussa tietääkseen mitä riskejä yrittäjyydessä on? Eikö tyhmempikin tajua sen?

Mietittiin kans poikakaverin kanssa eilen tulevaisuutta. Siis mitä suunnitelmia meillä on elämälle työn kannalta. Oon aina ajatellut, että tarvisin päämäärän, että jaksaisin opiskella ahkerasti. Mulla ei oikeastaan ole päämääriä. En osaa suunnitella elämääni hirveän pitkälle, olen aina ihaillut sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät siihen. Elän aina hetkessä. Multa kysyttiinkin kysymys: mitä sä haluat tehdä? En tiedä. En ihan oikeasti tiedä. Aloin kuitenkin miettimään, että kauppiksen jälkeen välivuosi töitä tehdessä, että ehtisi miettiä mitä tekee. No sitten multa kysyttiin: mihin haluat töihin? Siinä oli taas sellainen kysymys mihin en osannut vastata. Millaisiin töihin haluan: en tiedä. Onko rahalla väliä: en tiedä. Haluanko opiskelemani alan töihin: en tiedä. Inhottavaa tää tietämättömyys. Joskus olis vaan niin helppo voittaa lotosta ja viettää makoisaa kotielämää "päivä kerrallaan".

Sitten mulla ärsyttää ihan sikana se, että monet lukiolaiset pitää meitä ammatillisellapuolellaolevia opiskelijoita roskasakkina. Ja että ammattikoulun tyypit pitää lukiolaisia säälittävinä lukionörtteinä. Ei voi muuta kuin sääliä tällaisia ihmisiä! Oikeasti onko järkeä vertailla kahta täysin erilaista vaihtoehtoa, jokainen meistä tekee päätöksen haluamallaan tavalla haluamaansa paikkaan.

T. Nälkäinen ja vähintäänkin yhtä veeittuuntunut Anni

I like happy things, I'm really calm and peaceful

Maisan haaste otettu myös täällä suunnalla vastaan! Suurin osa kuvista lukuunottamatta kahta koirakuvaa on etsitty we heart it-sivustolta!

Asiat, jotka tekevät minut onnelliseksi:

Ei ole hullumpaa olla minä! Oikeasti. Positiivisella elämänasenteella pääsee jo pitkälle monessa jutussa ja kukaan muu ei voi muuttaa sinua kuin sinä itse! Ei oikeasti tarvitse olla 182,5 cm pitkä hämähäkkisäärinen langanlaiha tyttö, jolla on täydellinen iho. Tarvitsee vain olla sinut itsensä kanssa. Itsetunto on laajakäsitteinen aihe, siitä voisi puhua paljon ja loputtomasti. Sitä on silti hankala määritellä. Mutta se, että on sinut itsensä kanssa on ensimmäinen askel onneen, siksipä se on mainittuna tässä ensimmäisenä!

Yksinkertaisesti rakkaus. Rakkaus ihmisiä kohtaan. Rakkaus perhettään, poikaystäväänsä, lemmikkejä, musiikkia, vaatteita, pimeitä syysiltoja, lumea, harrastustaan jne kohtaan. Rakkaus on laaja käsite ja minusta ei ole olemassa yhtä ja samanlaista rakkautta. Ketään ei voi rakastaa väkisin. Rakkauden tietää vain itse :). Tää mun täytyy ehdottomasti mainita, koska se on tosi suuri osa mun elämää ja välillä tekis mieli huutaa ihmisille kuinka onnellinen ja rakastunut on!

Koiranpennut! Tietenkin. Maanantaina meidän pikkuiset täyttivät jo viikon ja nopeasti kasvavatkin! Pentulaatikolla voisi viettää aikaa jatkuvasti pentuja nuuskutellen ja kuvaillen. Ne on niin ihania! Kaikki kolme voivat tosi hyvin ja paino nousee tasaisesti. Kohta voi alkaa odotella jo sitä, että aukaisevat silmänsä. Hännät vispaavat jo kovaan tahtiin ja uni + äidinmaito maittavat erinomaisesti :D.

Ystävät! Joku mainitsikin, että jotkut ystävien sanomat sanat ovat sellaisia, jotka oikeasti tekevät onnelliseksi. Eniten ilahduttaa, kun yksi ystävistä sanoi mulle, että Anni sä oot niin ihana, en tiedä miten pärjäisin ilman sua! Herkkänä ihmisenä tuli melkein tippa linssiin. Nykyään oon myös huomannut, että ketkä on niitä oikeita kavereita ja ketkä eivät. Se on pelkästään hyvä juttu, jos miettii että ei halua tuhlata elämäänsä huonoon ystävyyssuhteeseen. Oon oikeesti onnellinen, kun olen tajunnut tämän asian tarpeeksi ajoissa!

Täytyy ehdottomasti mainita, että selkeytyvät tulevaisuudensuunnitelmat on vähentäneet mun stressiä ihan hirmu paljon! Esimerkiksi juuri saatu työharjoittelupaikka poisti ainakin 100kg mun harteilta. Lisäksi, kun tätä kauppakouluakaan ei ole jäljellä enää kauan, niin tulevaisuutta pitää alkaa jo suunnittelemaan.

Ei tietenkään voi jättää mainitsematta meidän isompia otuksia eli pikku Koheltajia. Kuvasta puuttuu äidillä asuvat koirat Miina-collie ja Siiri, mutta ehdottomasti se viisikko tekee musta onnellisen. Olin tänä aamuna aivan tosi happyhappyjoyjoy, kun heräsin Penni kainalosta ja kun avasin silmät, niin se heilutti hirveästi häntää ja tuli syvemmälle kainaloon nukkumaan. Jatkettiin sitten yhdessä unia, oli ihana herätä oma pieni sininen otus kainalostaan!

Tuleva joulu! Ihanaa saa ostaa lahjoja, tehdä kortteja, koristella taloa, laittaa paljon kynttilöitä taloon palamaan... Joulussa on jotain tiettyä taikaa. En ole ikinä kärsinyt siitä kuuluisasta "joulustressistä", joten osaan nauttia joulusta ilman turhaa hössötystä. Yleensä, jos pitää ostaa lahjoja jollekin, niin en lähde etsimällä etsimään, vaan pikkuhiljaa ostelen lahjoja, kun niitä löydän. Haluaisin tehdä itse omat lahjani, mutta valitettavasti mulla on peukalo keskellä kämmentä...

Kauniit talvisäät ja lumi! Tykkään talvesta ja nyt on ollut onneksi vielä leutoja säitä, että pystyy olemaan kevyellä varustuksella ulkona. Tykkään enemmän valkoisesta lumesta maassa, kuin märästä ja kylmästä vesisateesta! Koiristakin saa kivoja kuvia ulkona, jos on valoisaa!

Onnistuminen koulussa, harrastuksissa ja kotona tekee tietenkin tosi onnelliseksi!

Pitää mainita vielä hymyileminen! Mua piristää aina ihan sikana, jos joku hymyilee. Ja parasta on se, jos joku saa mut hymyilemään!

Took your soul out into the night

Aamu ensisäteistä, yön tuikkiviin tähtiin
me ajattelemme sinua.
Anna anteeksi kyyneleet nää,
ne on rakkautta ja ikävää.

Tänään on ollut kauhea päivä. Rakas kissamme Rontti ei tunne enää kipua, se on nyt poissa. En näe sitä enää ikinä. En voi ottaa sitä syliin ja rutistaa, kun minusta tuntuu pahalta. En voi haistaa enää sen tuoksua. En voi kertoa sille kuinka hölmö kissa se on. Se ei enää ole. Se OLI. Kun arki jatkuu ikävä laantuu, mutta säilyy silti aina. Sitä samaa kissaa ei saa ikinä takaisin. Se on enää vain muisto, tyhjä kissanboksi, karvatuppo ja valokuva.

Mutta se ei tunne enää kipua. Sillä on nyt tosi hyvä olla. Kasvaimia ei ole, se voi opetella syömään silakkaa ja tonnikalaa niin kuin tavalliset kissat. Se voi metsästää niin paljon kuin se haluaa, saada kiinni muitakin kuin kärpäsiä. Se voi katsoa pilven reunalta ja ajatella, että kuinka hölmö minä olen kirjottaessani tätä niin, että kyyneleet valuvat pitkin poskia. Koska sillä on hyvä olo.

Yritän ajatella kokoajan, että pitää ajatella Ronttia silloin kun sillä oli hyvä olla. Kuinka ihana kissa se olikaan, kuinka se osasi nauttia elämästään "Ronttimaisella" rennolla elämänasenteella. Mutta miksi mieleeni tulee vain kuva nurkassa kyhjöttävästi laihasta kissankuvatuksesta, joka ei suostunut syömään ruokaa? Miksi katson yhä uudelleen äidin lähettämää viestiä, jossa lukee: Rontti jouduttiin lopettamaan, mitään ei voitu tehdä. Maha oli kasvaimia täynnä. Miksen tehnyt mitään aikaisemmin? Sehän on aina ollut laiha. Ehkä kasvaimia on ollut aina? Ehkä, jos sen olisi vienyt aikaisemmin eläinlääkäriin se kehräisi edelleen sohvan päällä? Se oli niin nuorikin. Miksi facebookin osanottoviestit tekevät minusta vain hauraamman ja surullisemman? Enhän edes halua niitä viestejä. En halua, että kukaan joutuu sanomaan ikinä kenellekkään osanottoja, koska se merkitsee sitä, että joku on lähtenyt pois pysyvästi. Toisaalta osanottoviestit merkitsevät sitä, että ihmiset välittävät, haluaisivat auttaa, kun minusta tuntuu pahalta. Miksi siis melkein 500 facebook kaverista vain kymmenen vaivautuu sanomaan osanottoja? Eikö ihmiset osaa reagoida vai eivätkö ne vain välitä? Onko suru sellainen asia jota on hankala käsitellä? Ajattelevatko ihmiset, että se oli VAIN kissa?

Minä en ainakaan ajattele. Rontti oli enemmän kuin kissa. Se oli perheenjäsen. Se kuului perheeseen. Perheeseen, joka on jakautunut kahtia, mutta kuului silti. Sitä ilman perhe ei ole enää yhtä iso. Siitä puuttuu iso osa. Siitä puuttuu maailman hupsuin kissa. Perheenjäsen.

Nuku pikkuinen, nuku tähtihelmassa päivänpaisteen
Nuku pikkuinen, nuku lehtihelmassa laakson varjojen
Nuku pikkuinen, nuku virtahelmassa meren tyrskyjen
Nuku pikkuinen, nuku talvihelmassa kesän kukkien

Hävettää, tääkin teksti on tätä mun kuuluisaa "tunnelatausta", pahaa oloa, surua, itkua. Iina puhuikin jo järki - ja tunneihmisistä. Olen ehdottomasti jälkinmäistä.

The power of the imagination makes us infinite

Ensinnäkin on huisin hankala kirjoittaa itsestään! Emmä tiä, jotenkin hirveän hankala valoittaa ihmisille, että kuka täällä ruudun takana on mahdollisimman kattavasti, mutta tiivistetysti.

Mutta kuitenkin! Ruudun takana täysi-ikäisyyden kynnyksellä (kai sitä voi jo sanoa, että on kynnyksellä!) oleva Oululainen tyttö. Oikealta nimeltänsä Anni ja turrilassa tunnettu myös nimimerkillä Anni. Siniset silmät, blondit hiukset, älykkyysosamäärä hipoo kengänkokoa, pituus 162 cm. Elämän päätehtävänä tuntuu tällä hetkellä olevan opiskelu, kauppiksesta pitäisi valmistua vuonna 2012 merkonomiksi. Opiskelumotivaatio täysin pyöreä nolla, kiinnostaa siis ku kilo paskaa, mutta onneksi työharjoittelu (♥) alkaa 1.12, että sitten olisi edessä mukava sellainen 2kk hengähdystauko opiskelusta ja pääsee toteuttamaan itseään töiden merkeissä! Me likes.


Perheeseen kuuluu eronneet vanhemmat, isosisko, pikkusisko ja kaksi pikkuveljeä. Ison perheen kasvatti siis olen. Nuorimmainen meillä on 5-vuotias, isosisko täytti juuri tänään 19. Lisäksi omissa nimissäni on nuori shetlanninlammaskoira Penni. Tässä taloudessa asustelee myös siskon sheltti Sofi, yhteinen sheltti Adolf/Arska ja kissa Elli. Äitillä majailee pk.collie Miina ja sheltti-mummo Siiri. Pennin kanssa ollaan näyttelyissä kierretty säännöllisen epäsäännöllisesti. Muita harrastuksia ei olla mitenkään aktiivisesti keritty vielä aloittamaan mun opiskeluiden takia. Sisko harrastaa koiransa kanssa agilityä aika aktiivisesti, mutta nyt Sofikin on jo mammalomalla. Aktiivisesti tuli koirailtua tokon ja agilityn parissa vuonna 2008-2009, kun olin vielä sellaisessa elämäntilanteessa, että oli aikaa johonkin...


Pennistä vielä sen verran, että Penni on mulle parasystävä. Ollaan aika paita ja peppu, samanlaisia tuholaisiakin kuulemma välillä ;). Mut sellainen koira kuin omistajakin! Hehe. Penni on tosiaan syntynyt v. 2008 huhtikuussa, muutama päivä mun synttäripäivän jälkeen. Turrilassa olenkin aika monesti neidistä kirjoitellut, että varmaan joillekin tullut tutuksi myös sitä kautta!

Niin ja mun pitää mainita tännekin, että meillä on ihan pieniä alle viikon ikäisiä shelttivauvoja talossa ♥.


Mä rakastan koiria, poikakaveria, ystäviä, perhettä, musiikkia, onnellisia hetkiä, pimeitä iltoja, turhanpäiväistä fiilistelyä, ruokaa, autoilua, höpöttämistä, nauramista, tanssimista, kiireetöntä laittautumista, puhumista... Paljon jäi varmaan mainitsematta. En tykkää opiskelemisesta, matematiikasta, toisten ihmisten turhasta arvostelusta, nipottamisesta, siivoamisesta, stressistä, siitä kun iPodista loppuu akku, paniikkikohtauksista (joita mulle on ilmennyt viime aikoina tarpeettoman usein), häviämisestä... Näitäkin riittää.

Harrastuksina jo yhdettätoistavuotta joukkuevoimistelu. Myös valmennushommia olen tehnyt tällä saralla.

Turrilassa on tullut pyörittyä ja useamman vuoden ajan. Noin viisi vuotta, mikä on ehdottomasti pisin aika, jonka olen jossain nettiyhteisössä ollut. Voin sanoa, että mun viestejä yleensä joko vihaa tai rakastaa. Saatan vaikuttaa usein tosi kärkkäältä ja "tääonmunmielipideeliseonainoaoikea", mutta vaikka olenkin ihan oikeassakin elämässä sellainen kärkäs ja suorasanainen persoona, niin kyllä, tykkään keskustella erilaisista mielipideasioista enkä tosiaankaan ajattele, että omani olisi juuri oikea. Saatan kans vaikuttaa usein netin välityksellä tosi pinnalliselta tyypiltä, mutta sitä en todellisuudessa ole yhtään. Toisinaan oonkin kuullut turrilassa, että olen pinnallinen ja lapsellinen, jälkimmäistä kylläkin vielä ikään nähden erittäin paljon :D. Otan helposti itseeni ja vedän lapsellisuuskortin nopeasti esiin. Tyhmää, yritän edelleenkin hillitä itseäni ja käyttäytyä kuten ikäiseni, katsotaan kuinka hyvin saan sen onnistumaan.

En sen pidempää tarinaa ala rustaamaan itsestäni. Turrilaan olen joskus kirjoittanut tarkemman esittelytekstin, joten täältä voi käydä sen lukemassa.

Mut löytää kuvakkeesta ja myös meidän koirien kotisivuila.

Niin ja oon oikeesti TOSI kiva ;););)

Niin ja tosiaan kohta tulee muutenkin tekstiä, että tää nyt oli vaan tällanen esittelypätkä!

-Anni