Jotenkin oon tosi hämmentynyt Prinsessa-elokuvasta. Se oli samalla kertaa pohjattoman ahdistava, mutta myös pohjattoman optimistinen ja hilpeä. Kuinka semmonen nyt on ees mahdollista? Tarina on kaunis ja omaperäinen, mutta aiheena mielenterveyshäiriöt on tosi vahvaa kamaa. Nää asiat ovat edelleen suuri tabu. Kaikkia kiinnostaa skitsofrenia, koska siinä on jotain niin käsittämätöntä ja täysin outoa.
Eli siis juonesta lyhyesti: Prinsessa perustuu tositapahtumiin ja kertoo vahvasta harhasta kärsivästä Anna Lappalaisesta, joka passitetaan Kellokosken mielisairaalaan. Hän kuvittelee olevansa kuninkaallinen, ja harha seuraa häntä jatkuvasti kellon ympäri. Kellokosken henkilökunta joutuu puntaroimaan eri hoitomuotojen välillä, ja myös sen, onko ok, jos Lappalaisen ympärillä olevat ihmiset mukautuvat Prinsessa-harhaan.
Sekä suuret kokonaisuudet ja linjat että myös pienet yksityiskohdat olivat suunniteltu ihan viimeistä piirtoa myöten. Mielisairaaloiden hoitohistoriaa käsiteltiin aika kattavasti, ja tästä(kin) leffasta löysin mun pääsykoekirjan teemoja ihan helposti. Se nyt on vaan tosiasia, että lääketiede tappoi ihmisiä satoja vuosia, ennen kuin ihmiset heräsivät aitoon empiristiseen ajatteluun. Omalla tavallaan nää asiat olivat ehkä ahdistavimpia koko leffassa, koska ihmisen tiedon rajat oikeasti aiheuttivat aikanaan tosi paljon tuhoa.
Elokuvan hahmoissa oli jotain tosi syvää. Etenkin Krista Kososen hahmo oli todella kiehtova, ja toisaalta todella pelottava. Kososen rooli toi mun mielestä paljon enemmän esille mielenterveydeltään sairaan mustaa maailmaa kuin itse Kukkolan. En sit tiedä, oliko sekin tarkoitettua, mutta mä näin selvän rajan hoitohenkilökunnan ja potilaiden käyttäytymisessä ja olemuksessa senkin seikan ulkopuolella, että toiset olivat terveitä, toiset sairaita. Nimittäin hoitohenkilökunnan erinäiset hahmot olivat tosi jäykkiä, puhuivat kirjakieltä, eivätkä hymyilleet useinkaan. Potilaat olivat ne hyvinvoivat ja onnellisemmat yksilöt, ja Prinsessan avulla tää raja pehmeni ja myös henkilökunta oppi rentoutumaan.
Mä en oikein osaa sanoa, mitä mieltä mä olen tästä leffasta. En osannut ottaa tätä hirveän kevyesti. Vaikka ok, päähenkilö Anna Lappalainen oli hetkittäin todella onnellinen, niin silti mun katselukokemuksen taustalla pyöri jatkuvasti sen sairauden varjo. Jotenkin pinnalta tää leffa vaikutti kauhean kepeältä ja pisti ajattelemaan, olisinko itse onnellinen, jos mun maailma olisi pelkkää harhaa. Sit taas toisaalta elokuva oli mielettömän synkkä juuri sen takia, että päähenkilöt olivat sairaita, eikä itsenäinen elämä tullut heille kuuloonkaan. Mielisairaala oli melkein kuin vankila ja hoitomuodot todella alkeellisia.
Yleisesti ottaen Prinsessa aiheutti mussa paljon hämmentäviä ja ristiriitaisia, ehkä jopa negatiivisiakin, fiiliksiä. Silti mun mielestä on tosi hyvä, jos elokuva jättää ajattelemaan. Siksi voin tästä lähtien hyvällä omatunnolla suositella asiakkaille Prinsessaa leffana, joka oikeasti laittaa oman elämän asiat tärkeysjärjestykseen ja raottaa verhoa aivan toisenlaiseen maailmaan.
- Australiankelpien rotumääritelmä
Nuo kolme lausetta tiivistää kyllä tuon jalkojen juuressa tyytyväisenä koisaavan kelpien persoonaa todella hyvin. Suoraan sanottuna mulla oli kyllä todella suuret odotukset rodun suhteen, mutta yhtään liioittelematta voin kertoa, että Jehna on ylittänyt ne odotukset mennen tullen. Odotin Jehnan olevan paljon itsenäisempi, mitä se kyllä onkin positiivisessa mielessä! Se pystyy ratkomaan juttuja itse ja keksimään ratkaisuja käyttämällä omaa päätään (..tai no päätä ja päätä). Jos vertaa Sofiin (havannankoira), on ero todella merkittävä! En tiedä muista seurakoirista, mutta Sofi on tarvinnut aina vähän apua kaikessa, koska sillä on vähän sellanen ”no jos nyt vähän sinneppäin!” -asenne. Uusien, hankalien systeemien opettelu on ollut siinä mielessä vähän puuduttavaa ja hidasta, ettei Sofin kärsivällisyys riitä omintakeiseen pohtimiseen ja päättelyyn. Jos Sofi on ihan kerta kaikkisen pihalla siitä mitä ollaan tekemässä, se haistattaa kukkaset ja lähtee tekemään jotain kivempaa. Jehna tarjoaa aina jotain ja yrittää tosissaan. Meillä on edelleen tuon pelpien kans istuminen vahvistuksessa ja se tarjoaa sitä ihan joka paikkaan. Ensimmäistä kertaa kun annoin Jehnalle ruokaa, odotin rauhallisesti että se istuu odottamaan kuppia kuononsa eteen. Erittäin nopeasti Jehna keksi istua ja siitä lähtien se istuu aina odottamassa, kun vien sille ruokakuppia. Minusta tuntuu ihan uskomattomalta kuinka nopeasti koira voi oikeasti oppia.
Mainitsin Jehnan olevan itsenäinen positiivisessa mielessä, sillä se tosiaankin kykenee toimimaan omillansa. Kolikon toinen puoli on, että Jehna tykkää touhuta yhdessä ja olla kaikessa mukana. Kaikki mahdolliset karvakasat ja kaksijalkaiset ansaitsevat pikku pusukoneen huomion, eikä se tahtoisi millään jättää ketään ilman rakkautta. Kaksi ensimmäistä yötä Möhnyys nukkui lattialla omassa pikku korissaan, mutta sen jälkeen se on tunkeutunut aina viereen. Tosin se kyllä hyppää sänkyä vasten, alkaa kurista vaativasti ja kaapii tassullaan sänkyä. Voi sitä tyytyväisyyttä, kun Jehna pääsee viereen nukkumaan! Se tulee poikkeuksetta ihan kainaloon ja tuhisee erittäin onnellisesti. Vielä onnellisempi Jehna olisi, jos se pääsisi paapaamaan Sofin viereen.. Tässähän oli aluksi hieman ongelmia Sofin kanssa, koska neiti oikein ymmärtänyt pienen mustalaisen hellittely-yrityksiä. No, olen yllättänyt kaksikon aika usein yhteisiltä pesutuokioilta, joten parempaan suuntaan on menty! Lisäksi isä kertoi Sofin etsineen Jehnaa ja minua tohkeissaan, kun me oltiin pienen kanssa rokotuksilla eläinlääkärillä.
Karvaturreissa oli myös puhetta kelpieiden häiriöherkkyydestä ja oon erittäin confused Jehnasta tämän kysymyksen suhteen. Eläinlääkärillä, jossa oli meidän lisäksi nuori karhukoirauros, bretoni, cavalier ja keskikokoinen seropi, Jehna pystyi keskittymään ihan täysin minuun ja minun pyyntöihini. Se vastaanottohuone ei todellakaan ole mitenkään erityisen iso, joten aika pitkälti me istuttiin siellä kuin sillit purkissa. Kävelytin Jehnan puntarille ja sillä lyhyellä matkalla kelpie ei vilkaissutkaan muita koiria, vaan piti huomionsa minussa. Mulle tällainen on erittäin tuntematonta aluetta, koska Sofi on ihan mielettömän häiriöherkkä – joskaan ei ehkä siinä tyypillisessä mielessä. Sofin päälimmäinen ajatus on että joku on ihan varmasti hyökkäämässä takavasemmalta kävelysauvojen kanssa suolestamaan sitä. Toisinaan sitä kiinnostaa toiset koirat hirveästi, eikä kontakti pidä millään.
Yritin tässä kovasti pohtia kelpien huonoja puolia ja vaikeaa on.. No, en ehkä oo vielä ihan tottunu siihen, että joka paikka on täynnä mustia karvoja (Sofista ei lähde karvaa). Lisäksi välillä Jehnan "olen suuri ja vaarallinen lammaspaimen ja leikin nyt, että oot Sofi ja sie ootte minun hieno lammaskatras hähää!" -leikit ottaa vähän päähän. Tosin lenkeillä on mahtavaa, jos Sofi jää vähän jälkeen nuuskimaan jotain, niin Jehna kipittää Sofin luo ja hopuuttaa siinä vieressä kera "let's go mate!" -ilmeen.
Toivottavasti kukaan ei saanut tästä tekstistä sellaista kuvaa, että jotenkin asettaisin Jehnan Sofin edelle. Uskon vahvasti, ettei kukaan (paitsi meidän lähipiiri) pysty ymmärtämään minun ja Sofin välistä tunnesidettä. Tämä on todennäköisesti naurettavaa huuhaata monen mielestä, mutta do as you like, koska meillä on todella vahva tunneside. Sofi on todella suuri osa minua ja sitä on varmaan vähän hankala sellasen ulkopuolisen ymmärtää. Me ollaan oltu Napsun kotiutumisen jälkeen kuin paita ja persaus. Rakastan Sofissa sitä seurakoiramaisuutta, joka saa minut välillä repimään hiuksia päästä. On totta, että sen kanssa harrastaminen on hankalaa, koska se ei kestä kovin montaa toistoa peräkkäin, mutta se on ollut se meidän suurin haaste! Oon melko varma, että jokaisen koiran kanssa tulee olemaan ne omat haasteensa. Sofin valtava intohimo agilitya kohtaan on ihan uskomatonta, ja siks me kyseistä lajia harrastettiinkin! Neiti Napsu on ollut erittäin haasteellinen ensimmäinen koira, mutta hyvä niin. Kliseistä, mutta totta!
Tunti 8
Tunti 9
Tunti 10
Tunti 11
Tunti 12
Tunti 13
Tunti 16
Tunti 17
Tunti 18 ja 19
Tunti 20
Tunti 21
Tunti 22
Mikä ikinä se onkaan, mitä ikinä se tekeekään, maista sitä ensin. Näin sanoo pieni kelpienalkuni Jehna. Tämä pieni hölmöläinen saapui vasta perjantaina ilostuttamaan (oon kyllä aika varma, että Sofi on toistaseksi tästä asiasta hieman erimieltä..) meidän arkea. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei ole puuttunut! Multa on kysytty hyvin useasti, että miksi ihmeessä sinäkin lähdit tuohon villitykseen mukaan? Häh, mihin villitykseen? Eikö koira ole vähän pidemmän aikavälin juttu? Aluksi ajattelin, että onpa omituista kun ihmiset kuvittelee kelpiehaaveideni olleen suhteellisen lyhytikäisiä ja vähän niin kuin sellainen hetken mielijohde. Tämä johtuu luultavasti siitä, etten uskalla nuolaista ennen kuin tipahtaa, eli käytännössä en hypetä ennen kuin se koira on ja pysyy mulla. Tosiasia on siis se, että kelpie mulla on ollut ”ostoslistalla” jo pari vuotta. Sitä ennen rodut vaihtelivat jokseenkin hurjasti ja miltei päivittäin, mutta lopuksi se tyssäsi kelppariin.
Sofin seuraksi halusin toisen pienen koiran. Pienen koiran. Minikokoisen koiran. Kurja juttu on, että kivoja pienikokoisia rotuja on kamalan vähän. Tutkin kaikki miniputit kääpiöpinseristä schipperkeen ja papillonista phaleneen. Itse asiassa paplari mulle olikin tulossa, mutta päätin siirtää uuden tulokkaan saapumista parilla vuodella. Miltei heti tuon papillonsuunnitelman mönkään menemisen jälkeen tajusin, että ehkä minun ei pidä ottaa väenvängällä pientä koiraa, jos en kerta edes löydä sellaista rotua, joka saa varpaat väpättämään! Jos totta puhutaan, niin haluan papillonin joskus hamassa sekä hyvin sumeassa tulevaisuudessani. Sitä paitsi Suomessa on tasan yksi kasvattaja, jolta voisin pennun ottaa, koska en halua sellaista ihan minikokoista näyttelypiskiä.
Aloitin täysin puhtaalta pöydältä ja aloin käydä rotuja uudelleen läpi. Ihastuin pyrtseihin oikein todenteolla, mutten lyönyt mitään lukkoon. Lisäksi esimerkiksi mudi ja kelpie palloilivat sillä the listalla, ja kilpailu alkoi loppupeleissä mennä kovaksi rotujen välillä. Mudi tipahti pois terävyytensä vuoksi ja kisa jäi pelpien ja pk pyrtsin väliseksi taistoksi. Jossain vaiheessa, kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleen juolahti, että ei helkatti kyllä se on se kelpie – näin kävi monta kertaa, mutta kävin silti nuo the rodut uudelleen läpi. Varmuuden vuoksi! Pyrtsissä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka tekevät siitä huonomman vaihtoehdon. Terveys, harvinaisuus ja loppujen lopuksi myös se koiran koon ja nopeuden välinen suhde. Haussa kun oli nopea koira, eikä kaikkien pk pyrtsien vauhti maxi-luokassa oikein innostanut mihinkään suuntaan.
Okei, rotu oli päätetty ja seuraava missio oli löytää kiva pentue. Mulla oli yhteensä kolmesta pentueesta kolmena eri vuotena varaus, mutta kaikki meni aina päin mäntyä. Ensimmäisen varauksen jouduin perumaan kilpirauhasen tuoman väsymyksen, muun stressin ja koulun takia, toisen kilpirauhashoidon vuoksi ja no kolmannella kerralla tärppäsi. Ja jalkojen alla istuu kaiken työn ja vaivan tulos!
Mutta se perimmäinen kysymys: miksi kelpie? Miksi lähdin niin sanotusti mukaan villitykseen? Tyhmempikin tietää, että jokaisella koiranhankkijalla on omat vaatimuksensa tulevan karvakasan suhteen. Halusin suhteellisen itsenäisen työnarkomaanin, jonka kanssa saa tehdä ja juosta. Seurakoiran kanssa oli hankaluuksia harrastamisessa, enkä muiden puheita kuunnelleena ole ollut yksin tämän ongelman kanssa. Sofin rinnalle halusin koiran, joka kestää toistoja, eikä menetä mielenkiintoaan siihen yhteen ohjaajan tekemään virheeseen, jonka vuoksi osa radasta pitää tehdä uusiksi. Toki Naapustin rakastaa agilitya ja nauttii siitä, se on vaan vähän sellanen sunnuntaiagiliitelijä. Ihan niin kuin on maratoonareita ja tavallisia lenkkeilijöitä. Halusin sen maratoonarin.
Vaikka kuulostankin sellaiselta hirveältä yltiösekopäiseltä koiraharrastajalta, joka opettaa pennulleen heti ensimmäsien viikon aikana tokon alo-liikkeet, on todellisuus hieman erilainen. Sen sijaan me ollaan keskitytty leikkimään, olemaan yksin ja haukkumatta. Sisäsiisteyshän on jo siinä vaiheessa, että Jehna tekee tarpeensa paperille. AVAa ja TVAa Jehnasta tuskin tulee alle parivuotiaana, siitä ei tarvi kenenkään huolehtia - tai no, eihän sitä koskaan tiedä! (not)
