Elämä on parasta huumetta

Asioista innostuminen on ainakin minulle yksi elämän kantavista voimista. Inspiraatio on luomisen vimman kaatamia raja-aitoja. Se on vapauden tunnetta, jonka aikana kokee helposti olevansa kaikkivoipa. En tiedä miltä humaltuminen jostakin päihteestä tuntuu, mutta voin helposti kuvitella sen olevan inspiraation kaltaista huumaa.

Me kaikki etsimme inspiraatiota, vapautta. Kukin omalla tavallaan, mutta silti jokainen hakee sitä aina jossain sisimmässään. Sananvapaus, ajattelun vapaus, yksilönvapaus, mielipiteenvapaus... Kaikilla näillä vapauksilla on turvattu myös inspiraationvapaus.

Nyt heitänkin haasteen kaikille teille ATPF:n kirjoittajille ja lukijoille: Auttakaamme toisiamme ja esitelkäämme kukin omia inspiraation lähteitämme!

Olavi Uusivirta

Hautalaulu

Olavi Uusivirta on hyvin inspiroiva persoona paitsi musiikintekijänä myös kirjoittajana ja ihmisenäkin. Pidän häntä jonkinlaisena kirjoittajaesikuvanani. Antaa siis miehen musiikin ja lyriikoiden puhua puolestaan.

Meri

 ©NASA Goddard Space Flight Center, Flickr (lisenssi)

Vettä, vettä ja vettä... Silmän kantamattomiin vettä. Silti meri on joka päivä erilainen: joskus synkän uhkaava, toisinaan turkoosin kutsuva. Se on villi ja kesyttämätön. Meri tarjoaa yhdelle elinkeinon, toiselle paikan rauhoittua, kolmannelle seikkailun... Se on yhtä aikaa sekä ystävä että vihollinen, renki että isäntä.

Owl Cityn musiikki

Vanilla Twilight

Sadun kimallusta, sitä rakastan Owl Cityssa. Tuota kimallusta löytyy niin Adam Youngin äänestä, kappaleiden äänimaailmasta kuin videoistakin. Kai se on jonkinlaista lapsenmielisyyttä parikymppisessä, mutta rakastan monia asioita, joissa on vähänkin satumaisuutta.

Tulikärpäset

©Peilun Hsu / Flickr.com, lisenssi

You would not believe your eyes
If ten million fireflies
Lit up the world as I fell asleep

'Cause they'd fill the open air
And leave teardrops everywhere
You'd think me rude
But I would just stand and stare

Owl City - Fireflies

Englantilainen maalaismaisema

 ©Liam Kyle / Flickr.com, lisenssi

Suomen luonto kaikkine järvineen, metsineen ja tuntureineen on mielettömän kaunis. En vaihtaisi kotimaatani, jos ei tulisi väistämätöntä tarvetta. Siinä tapauksessa muuttaisin Englantiin maaseudulle. Englantilaisessa maalaismaisemassa on jotakin vetoavaa. Laakeilla nummilla kiemurtelevat kivimuurit ja laiduntavat lampaat.

Eino Leinon runot

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Kirpputorit

 ©looseends / Flickr.com, lisenssi

Kirpputoreissa on nostalgiaa. Kaikki ne tavarat kertovat omaa tarinaansa. Olisi ihana kerätä talo täyteen kaikenlaisia vanhoja esineitä: posliiniesineitä, astioita, kirjoja, tauluja, leluja, vaatteita... Sääli, että raha ja tila ovat kovin rajallisia.

Öisen kaupungin valot

 ©wjhall31 / Flickr.com, lisenssi

Olen luontoihmisiä, mutta yksi kauneimmista näkemistäni paikoista oli valoissa kylpevä italialainen pikkukaupunki/kylä. Muistan ikuisesti sen vuorenrinteellä sijaitsevan leirintäalueen, jolta avautui näkymä tuohon kuvankauniiseen paikkaan. Valaistun kaupungin ohella rakastan myös valaistuja huvipuistoja. Linnanmäki onkin Valokarnevaalin aikaan henkeäsalpaava näky!

Paulo Coelhon kirjallisuus

"Remember that wherever your heart is, there you will find your treasure. You’ve got to find the treasure, so that everything you have learned along the way can make sense."
The Alchemist

"The boat is safer anchored at the port; but that's not the aim of boats."
The Pilgrimage

"Everything tells me that I am about to make a wrong decision, but making mistakes is just part of life. What does the world want of me? Does it want me to take no risks, to go back to where I came from because I didn't have the courage to say "yes" to life?"
Eleven Minutes

"There is only one thing that makes a dream impossible to achieve: the fear of failure."
The Alchemist

Revontulet

©Image Editor / Flickr.com, lisenssi

Antti Tuisku - Valovuodet (varjosi jäi)

Tim Burtonin elokuvat

Siinä missä Owl City on pukenut sadun musiikin muotoon, Tim Burton käyttää hyväksi myös visuaalista puolta. Rrrakastan Tim Burtonin elokuvien maailmoja! Onhan tässä meidänkin maailmassamme paljon ihmeteltävää ja nähtävää, mutta olisi kiehtova päästä sukeltamaan esimerkiksi Big Fishin, Jalin ja suklaatehtaan tai Beetlejuicen maailmoihin.

Paul McCartney

Beautiful Night

Paul McCartneyssa on charmia läpi vuosikymmenten. Hurmaava nuorukainen on varttunut karismaattiseksi ikämieheksi. Macca on hyvin vetävä persoona vielä liki seitsemänkymppisenäkin. Hän on ehdottomasti yksi niistä ihmisistä, joiden kohtaaminen livenä olisi vaikuttava kokemus. Siitä jäisi eittämättä elinikäinen muisto, jota vaalia.

Pimiöt ja vanhat valokuvaustarvikkeet

 ©Jim Sneddon / Flickr.com, lisenssi

Pimiöiden hämäryys tekee niistä salaperäisiä paikkoja. Sekä pimiöissä, vanhoissa valokuvaustarvikkeissa että vanhoissa valokuvissa on samanlaista nostalgiaa kuin kirpputoreissa. Olisi ihana keräillä vanhoja valokuvaustarvikkeita sekä mustavalkoisia ja haalistuneita valokuvia koti täyteen. Nostalgia onkin yksi vallan oiva inspiraation lähde.

Brandon Flowers

Magdalena

Loppuun vielä yksi inspiroiva persoona ja kappale. Brandon Flowersista voisin kirjoittaa pitkälti samalla tavoin kuin Olavi Uusivirrasta. Niinpä annan jälleen musiikin puhua puolestaan. Katsokaapa yllä olevan Magdalena-livevedon ohella myös Only The Young musiikkivideoineen.

Voi kun sulle riittäis pieni taivas

Koska en jaksa nyt millään kirjoittaa kaikkia tapahtumia tarinamuotoon, niin aattelin vaan tylsästi luetteloida mitä minulle kuuluu:

- Kävin tänään vähän alennus-shoppailemassa ja sain palkakseni kirpparilta harmaavalkoisen kauluspaidan, ohuen nahkavyön, ihan uuden nahkalaukun 20e(!!), hiusvärin ja jättikokoisen hiuslakan
- Jäi kuitenkin vähän harmittamaan kun en löytänyt kenkiä, joita alunperin lähdin metsästämään..
- Oon stressannut koulusta ja kirjoituksista ihan älyttömästi, mutta silti aloitin lukemaan Salaisuuksien kammiota kenties neljättä kertaa... Haistatteko ristiriitaisuutta? Niin minäkin. Mutta onhan tässä onneksi lomaa vielä jäljellä.
- Vietin perhejoulun siskon juuri valmistuneessa talossa ja meinasin syödä aivoni jossain vaiheessa, koska pidennetty viikonloppu jatkuvassa äidin läsnäolossa on minulle näköjään jo liikaa. Lisäksi söin ihan liikaa. Mutta sainpahan pelata Wiitä (Mario ♥)
- Oon myös vähän jännännyt veljenpojan ristiäisiä, koska oon tän pienen hurmurin sylikummi joka tarkoittaa siis sitä, että mun täytyy pitää pirpanaa koko sen seremonian läpi sylissä. Apua. Pitääköhän tässä alkaa jotain puntteja nostelemaan? Enkä oikein tiedä mitä mieltä veli vaimoineen on siitä, että tuun lähiaikoina eroamaan kirkosta, jos ne vaikka ihan oikeasti haluaisi mun pitävän lapselle jotain kristillistä kasvatusta..
- Eihän linnut oo liian kliseinen aihe tatuoinnille? Eihän? Ja vaikka oliskin, niin jos mulla on idea niiden takana (ja vaikka ei oliskaan) niin eihän se oo sit yhtään paha? Mutta mikä lintu? Näitä mä olen tässä miettinyt.
- Olen myös ikävöinyt takaisin tänne:


- Oon löytänyt hurjasti uusia bändejä ja tykästynyt niistä jokaiseen ja maailman paras tunne on oikeasti varmaan löytää uusi ihan älyhyvä biisi jota haluat vaan kuunnella uudestaan ja uudestaan. Tässä niistä yksi.



Hyvää vuoden loppua!

Kuva we♥it

won't you promise me tonight

<3

Mun joulu

Oli ihan jeessiä. Sain kaiken mitä toivoin ja vielä enemmänkin.
Äitiltä:
Kivat töppöset
Pyjaman
Hopeisen sydänkaulakorun
Final Fantasy XIII
Aivan ihanan hopeisen rannekorun
Valkoisen ja lämpimän aamutakin
Pipon ja kaulahuivin

Äitin kaverilta:
Suklaata ja kaks leffalippuu

Kavereilta:
Lindalta sain Daft Punkin paidan jota nyt kuolaan ja pelkään että likaan sen. Tämän lisäksi mun lempisuklaata ja söpön kissarasian missä sisällä on kissa muki. Sitten se antaa sen vanhan Nikon D50 ja kitin siihen.
Saana oli tehnyt ite mulle aivan ihanat korvikset ja kaulakorun.

En vois tyytyväisempi ja onnellisempi olla!

Turrilassa oli jouluaaton kuva tunnissa ja sit tosiaan räpsin joka tunti kuvan.


Heräsin aika myöhään. Periaatteessa siihen että koira vei puolet mun sängystä.


Oltiin metässä lenkillä.


Otin kuvan meidän kuusesta. Siellä talsii kaikki joulukortit.


Mä en edes tiedä mitä tässä tapahtuu :---D. Ei, en ollut aineissa, mutta ilmeisesti kamera oli.


Katottiin Maija Poppasta mut se jäi kesken


Otin suklaakakkupohjan pois uunista.


Raivasin koneelta turhat pois


Söin dolmaa ja kubbaa (kinkut ja muut syödään vasta 25. päivä)


Laitettiin lahjat kuusen alle ja koira meni sit odottelemaan. Ei ole lavastettu kuva.

Lahjojen avaamisen jälkeen mä nukahdin.


Heräsin sit tosiaan jossain vaiheessa ja huomasin et Frendit pyörii.


Menin iltalenkille.


Pelasin Final Fantasyä.


Pelasin edelleen FF:ää.

Siinähän se joulu sitten menikin. Tänään jatkuu sama meno. Syödään, nukutaan, pelataan.

Nyt suututtaa!

Koska ärsyttää niin jumalattomasti, päätin valittaa kaikkiin mahdollisiin koloihin ja saa tänne sit kans samalla uutta postausta, vähän hiljasta kun on ollut! Ihmisillä on isompiakin ongelmia, mutta tää on mun iso ongelma nyt.

Sairastin tossa viimetalvena, oikeestaan melkeen tasan vuos sitten sikainfluenssan, joka työnantajan ja lääkäreiden kämmien takia veny semmoseksi viidenviikon jälkitauti putkeksi jollon en oikeestaan pystyny tekemään mitään. Ennen possuflunssaa sairastelin aika usein, mutta korkeintaan kahen päivän tauteja, semmosia että ekana päivänä olin töissä/koulussa ja illalla nous kuume, sitten sairastin maksimissaan kotona sen kaksi päivää ja palasin takaisin normaalielämään. Possuflunssan jälkeen, kolme turhaa antibioottikuuria putkeen syötyäni sairastelin oikeestaan ihan yhtä usein kun ennenkin, mutta tälläkertaa taudit kesti vähintään sen neljä-viis päivää ja yleensä kauemmin. Ainakun jollakin oli flunssa, mulla oli kanssa.

Nyt kuitenkin olin ollu terveenä jo yli kaksi kuukautta putkeen ja menin sitten tyhmänä kehuskelemaan että onpas mukavaa kun tän kuorosotakauden on saanu olla terveenä, voin sit joululomalla vaikka sairastaa. Oishan se pitäny arvata että heti kun noin menee sanomaan, on seuraavana päivänä taas tauti päällä, voi helvetin helvetti.

Keskiviikkona alko tauti, lepäsin koko päivän [paitsi et illalla kävin yhellä keikalla...], torstaina oli vähän parempi olo, mutta lepäsin silti koko päivän, koska tervehdyttävä oli nopeasti viikonlopuksi. Tänään heräsin ilman ääntä, pahemmassa olossa kun edellisenä päivänä ja päädyin taas lepäämään viltin alle ja katsomaan suomalaisia elokuvia, ihan kun ei jo valmiiks masentais tarpeeks. Koska olo ei oo kohentunu muuten yhtään, paitsi että ääntä tulee vähän, jouduin ilmottamaan etten pääse tänä viikonloppuna töihin ja se kyllä harmittaa nyt AIVAN VIETÄVÄSTI. Tunnelma finaalissa ois varmaan ollu mieletön, oisin vielä halunnu nähä niitä kaikkia kivoja ihmisiä, mulla oli kiva idea pikkusiskolle joululahjaksi, mutta siihen oisin tarttenu näitä meiän artisteja. Eniten harmittaa just toi siskon lahja, yhyyyyyy! Se ois ollu hieno. Itse finaalin jälkeen ois viel ollu bileetkin ja oisin halunnu käydä ne kattomassa läpi, MUTTA eikai voi muuta kun tottua nyt tähän tappioon, en voi sille mitään :((.

Sairastumiset tuntuu olevan kun menkat, aina sillon kun niitä viimiseks odottais! Lopetanpa tän nyt vielä tälleen ytimekkäästi että PERKELE. saleen syön suklaata tänään, piste.

ps. sain just kuulla ettei niissä bileissä oiskaan ollu ilmaset juomat niinkun ekana sanottiin, paitsi että kaikki rakasti mua niin että eipä siel ois varmaan muutenkaan pitäny maksella kauheesti mistään... Mut ei ilmasii juomii, ois menny rahaa vaikken oiskaan montaa juomaa ostanu, narikkakin maksaa, joten sairastelu säästää multa nyt rahaa, ei pidä myöskään lataa bussikorttia eikä matkustaa helsinkiin, joten siinkin säästyy rahaa, jotain plussaa ees! ÄRSYTTÄÄ SILTI.

Tapahtuipa kerran, että retkahdin seitsemänkymppiseen

Ensin ihastuin The Beatlesiin ja nyt olen hullaantunut täysin Paul McCartneysta. Tunnen itseni vähän tyhmäksi ja hölmöksi. :D Parikymppinen nuori nainen on ”lääpällään” liki seitsenkymppiseen mieheen... Köh köh.

Mikähän siinäkin on, että onnistun aina jollain tasolla "ihastumaan" idoleihini. Jotkut fanitukseni ovat alkaneet nimenomaan esiintyjän ulkonäöstä, mainittakoon vaikka Green Day ja sen nokkamies Billie Joe Armstrong. Monien muiden kohdalla olen törmännyt muutamaan loistavaan kappaleeseen, tutustunut tuotantoon tarkemmin ja lopulta huomannut retkahtaneeni jo esittäjäänkin!
Minkähän vuoksi esimerkiksi Olavi Uusivirta, Brandon Flowers ja Brian McFadden näyttävät nykyään silmäniloilta, vaikka kiinnostus kaikkia kolmea kohtaan on lähtenyt alun perin musiikista tai teksteistä. Onko musiikkivideoiden katsominen kenties jonkinlaista ”siedätyshoitoa”? Vai onko kyse vaan siitä, että kitaran soittajissa ja taiteilijoissa on jotain joka vetoaa?
Olenko mä ainut jolla on tapana langeta paitsi musiikkiin myös esiintyjien ulkonäköön? En koe valikoivani musiikkia laulajan ulkonäön perusteella, mutta niin vaan suurin osa suosikeistani on aika silmän ruokaa. Joskus tuntuu, että mulla on jäänyt teini-ikä ja sen ihastumiset päälle.

Palataan nyt vielä McCartneyyn. Macca saa kaiken arvostukseni musiikintekijänä, John Lennonin ja muiden Beatles-poikien ohella tietenkin. En heti uskoisi sanovani tätä melkein seitsemänkymppisestä, mutta miehellä on eleganssia ja karismaa, joka vie jalat alta. Joku on kommentoinut osuvasti Ever Present Past -videota: ”I am 15 and I find him incredibly sexy in this video. Is this normal?” Kait se on ihan normaalia. Luulisin. Katsokaa nyt vaikka miltä McCartney näyttää kyseisellä videolla!

Paul McCartney - Ever Present Past

Kuinkahan hysteerinen olisin ollut, jos olisin elänyt beatlemanian aikaa. ;D Toisaalta en usko, että pelkkä ulkomuoto aiheuttaa hullaantumisen. Kyse on kokonaisuudesta, ja luultavasti erityisesti persoonasta: Uusivirta on runopoika, lahjakas kirjoittaja. Maccalla on elämänkokemusta ja kiinnostava tarinansa. Kaikilla on jotain omaansa, joka herättää kiinnostuksen, myös meillä ”tavallisilla ihmisillä”.

Yritän välttää ruusunpunaisten lasien efektiä parhaani mukaan, joskus paremmalla ja joskus huonommalla menestyksellä. Vaikka kuinka ihailen idoleitani ja pidän heistä, en haluaisi jumaloida ketään. Jumaloinnilla tarkoitan nyt erittäin voimakasta palvonnan muotoa. Kaikilla ihmisillä on omat vikansa ja nurjat puolensa, niin Flowersilla, McCartneylla, Uusivirralla kuin meillä kaikilla muillakin. Se on osa ihmisyyttä - kamala kuinka kuulosti syvälliseltä!

 Ette voi kieltää etteikö hää olis ainakin vähän ihana. ;)

to think i might not see those eyes makes it so hard not to cry

Viime ystävänpäivä oli yksi niistä the kamalimmista päivistä ikinä. Koko alkukevät ja lopputalvi oli. Pukkasin lunta B2STin Bad Girlin soidessa repeatilla iPodista. Makasin sängyllä, enkä osannut itkeä. Kuuntelin iloista musiikkia etten itkisi. Katsoin kuolevaa mummoani silmiin. Kyynelkanavat oli tukossa.

Tuntuu ihan hirveältä sanoa näin, mutta en koskaan ennen ymmärtänyt miten isovanhemman kuolema voi olla muka niin suuri juttu. Senhän aika pitkälti jo tiedostaa ja voi ennakoida. Minäkin ennakoin ja tiedostin, mutta silti se tuli suurena järkytyksenä. Olin valmistautunut mummon kuolemaan miltei viiden vuoden ajan, mutta silti se tuntui ja kolahti. Ei surutyötä voi tehdä etukäteen.

En ollut viime vuosina kauhean läheinen mummon kanssa, koska hän muutti Ranualle asti eräänlaiseen hoivakodin tyyppiseen rivitaloasuntoon. Kyläilyt mummon luona tuntuivat pakkopullalta melkein viimeiseen asti. Valitusta tylsyydestä ja hoputtamista, jotta ehtisi illalla vielä nähdä kavereita. Hävettää. Hävettää niin suunnattomasti.

Pienenä olin kuitenkin todella läheinen mummon kanssa. Odotin innolla yökyläreissuja mummolaan ja mökkiviikonloppuja. Korvapuustien leipomista, uimista mökin rannassa mummon vahtiessa, mansikoiden poimimista. Tupla-suklaapatukan noutamista mummon jääkapista. Ville Vallattoman kaivamista pakastimesta, mummon mannapuuroa ja vanhaa harmaata villapaitaa. Mummon tuoksua. Kaikkea mummoon liittyvää. Jopa iltarukouksia ja unilaulua Nukkumatista.

Toisen mummon kanssa olen paljon enemmän tekemisissä. Jossain vaiheessa tajusin kuinka tärkeitä isovanhemmat oikeasti ovat ja ennen kaikkea: kuinka paljon minä merkitsen niille. Kuinka merkitsevästi voin vaikuttaa jonkun toisen mielialaan vain pelkästään soittamalla tai käymällä kylässä. Jossain mielessä vanhukset on todella vaatimattomia. Mulla ei enää pitkään aikaan ole ärsyttäny ne vanhat muorit ja papat, jotka päivittelee nykynuorisoa, koska se tavallaan kuuluu siihen. Monet ikääntyneet ovat kokeneet elämänsä aikana paljon, mikä herättää ainakin minussa suurta kunnioitusta. Bussissa päästän aina minua vanhemmat istumaan, jos muualla on täyttä sekä avaan ovia ja hymyilen. Vanhainkodissa työskentely hahmotti paljon asioita ja auttoi ymmärtämään kuinka yksinäisiä monet vanhukset ovat. Voin kertoa, että melkein puolia vanhainkodin asukkaista (17 asukasta yhteensä) ei käynyt kukaan katsomassa. Miettikää itseänne siihen tilanteeseen. Mie luotan siihen, että pepsu tuo mulle appelsiineja siinä vaiheessa, kun asustelen jossain hoivakodissa. Miettikää tekin hei niitä isovanhempianne ja koittakaa ymmärtää kuinka yksinäisiä varsinkin puolisonsa menettäneet vanhukset ovat.

Sairaalassa haisee aina kuvottavan puhtaalta. Hissillä meneminen ylempiin kerroksiin tuntuu ilkeältä vatsassa. Avaan huoneen oven varovasti: järkytyn pahasti näystä. Hengitysviikset, kanyyli, veriplasmapussi. Yritän hymyillä kannustavasti siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuijotan yhteen kohtaan pari minuuttia putkeen lasittuneilla silmilläni ja hätkähdän, kun minua puhutellaan. Lähdön hetki. Mummo nousee vaivalloisesti avullani istumaan ja tarttuu minua käsistä. Mummolla oli ennen siniset silmät. Ne ovat harmaantuneet. Niissä ei ole enää elämäniloa nimeksikään. Me molemmat tiedämme mistä on kyse. Katselemme toisiamme silmiin. Mummon silmäkulmasta karkaa muutama kyynel, mutta minä yritän yhä hymyillä rohkaisevasti. "Älä huoli, kaikki kääntyy vielä parhain päin.."

Sen jälkeen kaikki meni mummon kohdalla pahemmin alamäkeä kuin koskaan. Itse asiassa se kaikki putosi ihan sinne kuilun pohjalle.

Hautajaiset. Kummitäti rauhoittavien vaikutuksen alaisena, koska hän ei olisi muuten kestänyt tilaisuutta. Kirkko. Minua suorastaan ällötti, kun kirkossa laulettiin minun ja mummon yhteinen laulu. Se oli meidän oma kappale, jota me yhdessä hyräiltiin illalla saman peiton alle kääriytyneenä. Pappi oli valinnut sen laulun aivan summanmutikassa. Se inhotti minua hirveästi. En itkenyt tippaakaan koko hautajaisten aikana.

Arvatkaa mikä on kliseisintä ikinä? Tietysti se että mummo kyseli minun perään kuolinvuoteellaan: "Missä Sinipiikapieni?". Onneksi tykkään kliseistä.

Light up, light up
As if you have a choice
Even if you cannot hear my voice
I'll be right beside you dear

Happiness always looks small while you hold it in your hands, but let it go, and you learn at once how big and precious it is.

Tänään kaupassa ehdin jo jupista itsekseni, kun joku oli kärryineen parkkeerannut pakastinaltaan eteen. Näytti siltä, kuin ei olisi osannut valita, minkä merkkistä pinaattikeittoa ottaa. Harjoittelin siinä sitten syvään hengittämistä, koska pakastin oli pieni enkä nähnyt sinne toiseen laitaan tän näköesteen takia. Kunnes mummo katsoo mua ja sanoo epävarmalla äänellä: "minä en nyt millään löydä sitä joulutorttutaikinaa"...

Oon ollut vuoden lentokentällä töissä, joten todellakin tiedän, miten hätääntyneitä ihmisiä ("apua, meidän lento Las Palmasiin lähtee kohta, missä on lähtöportti 29?!") pitää kohdella. Hassusti jostain tuli se reipas asiakaspalvelija -ääni :D! Joten totesin mummolle reippaasti, että samaa taikinaa minäkin etsin. Niinkuin etsinkin. No ei löytynyt, vaikka tutkin kaikki hyllyt läpi ja mummon kanssa samalla jotain höpisin. Mentiin sitten peräkanaa kassan suuntaan, ja kassan vieressä olevasta pakastimesta sitä taikinaa sitten löytyi. Mummo kiljahti oikein iloisesti, että täällä sitä on! Meinasin kaupasta poistuessa vielä toivottaa hyvää matk... eikun päivänjatkoa Teille. :)

Kotimatkalla tuli oma mummini mieleen. Joka on ihana ihminen, niin kuin nyt mummoilla on tapana olla! Viimeksi kun kävin kotopuolessa, kävin pitkästä aikaa moikkaamassa mummia siellä mummin kotona ts. hoitokodissa, jossa nyt asuu. Jotenkin tuntuu usein vaikealta mennä sinne, kun ei tiedä, onko siellä joku muu käymässä ja pitäis olla jotain juteltavaa jajaja... Mummi kävi kuitenkin meillä (ja käy vieläkin siellä, missä mä ennen asuin ja porukat asuu nyt) aika usein, niin tuli kyllä nähtyä. Nyt kun pitkästä aikaa olin mummilla, oli oikeasti tosi mukavaa. Nähdä, miten hyvillään mummi oli siitä, että olin siellä ja kerroin kuulumisia yms.

Mulle tuli vaan kurja olo, kun ihan liian harvoin käyn siellä. Nykyään tietty pakostikin (kun asun kauempana), mutta kotikotoa mummille oli matkaa n. 4km, bussilla pääsi suoraan ja koiran pystyi ottamaan mukaan. Mummi surkutteli sitä, että haluaisi niin kovasti metsään keräämään sieniä, mutta rollaattorin kanssa se ei onnistu. Pikkasen tuntui itsekkäältä siinä kohtaa...

Jotenkin mun mielikuvissa mummi on vieläkin se sama mummi kuin 10 vuotta sitten. Joka hiihtää joka talvi vaikka miten monta kilometriä, kitkee meidänkin pihan rikkaruohot kesällä, kerää marjoja ja sieniä syksyllä... Jonka luokse voi mennä yökylään milloin tahansa ja aamulla herätessä karjalanpiirakkataikina on leipomisvalmis ja puuro keitetty.

Oikeasti mummi on nyt 88-vuotias, liikkuu lähinnä rollaattorin avustuksella, puhuu vähän epäselväsi välillä ja ei oo varmaan itse tehnyt ruokaa pariin vuoteen. Ja pappa (joka mun mielikuvissa on aina mertsunrannassa kalastamassa, aikaisin aamusta aina lähdettiin!)... pappa kuoli syyskuussa. Silloin, kun aurinko paistoi ja puiden lehdet oli kauniin oransseja. Pappa oli ollut parin viime vuoden aikana useammankin kerran sairaalassa, ja aina sieltä ajan x kuluttua palannut, ja koska mulla on tapana pyörtyä sairaalassa, en käynyt pappaa katsomassa kuin kerran (ja seliseli, huoh). Mutta jos joku kuolema on luonnollinen ja "hyväksyttävä" (en nyt keksi parempaa sanaa), niin se tavallaan oli. Pappa oli 95 vuotta ja eiköhän koko suku ehtinyt käydä sairaalassa niiden viikkojen aikana ja sulatella asiaa. Mutta silti mulle tuli jotenkin tosi yksinäinen fiilis. Mummin puolesta. Isän ja sen sisarusten puolesta. Itseni puolesta, kun en oo ollut hautajaisissa kuin joskus pikkulapsena ja silloin en samalla tavalla varmaan ajatellut asioita. Ylipäätään se, että elämässä asiat ei oo niin kuin ne oli lapsuudessa... Tai että sellaiset asiat, joihin oon uskonut koko lapsuuteni, ne ei vaan yhtäkkiä olekaan. Ollenkaan.

Ja kun nyt tähän aiheeseen pääsin, niin tänä syksynä oon jotenkin tosi paljon ajatellut mun toisen koiran vanhenemistä. Se on hienossa kunnossa, terve ja just sellainen, kuin vanha koira parhaimmillaan voi olla. Ainoa vika on siinä, että sillä on kenen tahansa matematiikan mukaan vuosia enemmän takana kuin edessä. En haluais ajatella sitä päivää, jona mun pitää siitä päästää irti, mut välillä se ajatus vaan tulee mun mieleen. Siitä tulee niin kamala päivä ettei tosikaan.

Mut ei syytä huoleen, se päivä ei oo vielä tänään. ♥