Took your soul out into the night

Aamu ensisäteistä, yön tuikkiviin tähtiin
me ajattelemme sinua.
Anna anteeksi kyyneleet nää,
ne on rakkautta ja ikävää.

Tänään on ollut kauhea päivä. Rakas kissamme Rontti ei tunne enää kipua, se on nyt poissa. En näe sitä enää ikinä. En voi ottaa sitä syliin ja rutistaa, kun minusta tuntuu pahalta. En voi haistaa enää sen tuoksua. En voi kertoa sille kuinka hölmö kissa se on. Se ei enää ole. Se OLI. Kun arki jatkuu ikävä laantuu, mutta säilyy silti aina. Sitä samaa kissaa ei saa ikinä takaisin. Se on enää vain muisto, tyhjä kissanboksi, karvatuppo ja valokuva.

Mutta se ei tunne enää kipua. Sillä on nyt tosi hyvä olla. Kasvaimia ei ole, se voi opetella syömään silakkaa ja tonnikalaa niin kuin tavalliset kissat. Se voi metsästää niin paljon kuin se haluaa, saada kiinni muitakin kuin kärpäsiä. Se voi katsoa pilven reunalta ja ajatella, että kuinka hölmö minä olen kirjottaessani tätä niin, että kyyneleet valuvat pitkin poskia. Koska sillä on hyvä olo.

Yritän ajatella kokoajan, että pitää ajatella Ronttia silloin kun sillä oli hyvä olla. Kuinka ihana kissa se olikaan, kuinka se osasi nauttia elämästään "Ronttimaisella" rennolla elämänasenteella. Mutta miksi mieleeni tulee vain kuva nurkassa kyhjöttävästi laihasta kissankuvatuksesta, joka ei suostunut syömään ruokaa? Miksi katson yhä uudelleen äidin lähettämää viestiä, jossa lukee: Rontti jouduttiin lopettamaan, mitään ei voitu tehdä. Maha oli kasvaimia täynnä. Miksen tehnyt mitään aikaisemmin? Sehän on aina ollut laiha. Ehkä kasvaimia on ollut aina? Ehkä, jos sen olisi vienyt aikaisemmin eläinlääkäriin se kehräisi edelleen sohvan päällä? Se oli niin nuorikin. Miksi facebookin osanottoviestit tekevät minusta vain hauraamman ja surullisemman? Enhän edes halua niitä viestejä. En halua, että kukaan joutuu sanomaan ikinä kenellekkään osanottoja, koska se merkitsee sitä, että joku on lähtenyt pois pysyvästi. Toisaalta osanottoviestit merkitsevät sitä, että ihmiset välittävät, haluaisivat auttaa, kun minusta tuntuu pahalta. Miksi siis melkein 500 facebook kaverista vain kymmenen vaivautuu sanomaan osanottoja? Eikö ihmiset osaa reagoida vai eivätkö ne vain välitä? Onko suru sellainen asia jota on hankala käsitellä? Ajattelevatko ihmiset, että se oli VAIN kissa?

Minä en ainakaan ajattele. Rontti oli enemmän kuin kissa. Se oli perheenjäsen. Se kuului perheeseen. Perheeseen, joka on jakautunut kahtia, mutta kuului silti. Sitä ilman perhe ei ole enää yhtä iso. Siitä puuttuu iso osa. Siitä puuttuu maailman hupsuin kissa. Perheenjäsen.

Nuku pikkuinen, nuku tähtihelmassa päivänpaisteen
Nuku pikkuinen, nuku lehtihelmassa laakson varjojen
Nuku pikkuinen, nuku virtahelmassa meren tyrskyjen
Nuku pikkuinen, nuku talvihelmassa kesän kukkien

Hävettää, tääkin teksti on tätä mun kuuluisaa "tunnelatausta", pahaa oloa, surua, itkua. Iina puhuikin jo järki - ja tunneihmisistä. Olen ehdottomasti jälkinmäistä.