En ota tästä esittelystä nyt paineita, kirjotan vaan mitä nyt itestäni tulee mieleen :D.
Olen liian vanha tyttö Espoosta, onneksi naamasta ei ikää ihan heti arvaisi, joten ahdistus ei ole niin suuri kun joku mulle oikean iän mainitsee, koska unohda sen kattomalla peiliin :DD. Kirjoitan omaa blogia, jonka tuolta sivupalkista voi bongata nimellä Hamppukaupunki ja jos joku on sitä lueskellut, tuntee ehkä mun sekametelisoppa-kirjotustyylin, joka tulee luultavasti säilymään. Toivottavasti ette kammoa hymiöitä? :O Tänne haluaisin kirjoittaa asioita, joita ihmiset haluaa lukea, toisin kun tohon omaan blogiin, joka on oikeestaan vaan mua varten, oma semmonen päiväkirja/muistikirja :D. Olisin tosi ilonen jos mun teksteihin vaikka kommentoitais jos haluaisi mun kirjottavan jostain tietysti aiheesta tai jos multa on jotakin kysyttävää.
Niin no, ehkä kerron nyt vaan ihan faktaa faktan perään. Mun tämä liian iso ikä on 21, hyi kun alko ahistaa. Asun Espoon metsissä yhä edelleen vaikka kova hinku pois on ollut jo kaksi vuotta. Tänne tulevat kyselevät, että ollaanko me jo Kirkkonummen puolella vai miksi täällä on näin paljon metsää ja peltoa. Noh, siis Espoossa on kaikkea ja varsinkin metsää ja peltoa aika hyvän verran.
Olen käynyt tottakai yläasteen, lukiota neljä vuotta, tehnyt töitä vuoden ja nyt olen taas opiskelemassa. Olen muuten ehkä surkein semmosessa opiskelussa, että tässä sulle tuhat sivuu, lue ja viikon päästä sit tenttiin! Olin erittäin väärässä paikassa myös ollessani lukiossa, mutta iloinen silti se käytyäni, näinhän että pystyn siihen ja sain lisää miettimisaikaa. Viimeiseen seitsemään vuoteen on mahtunut myös yli kymmenen, ehkä 13 rippikoulua ja muuta seurakuntatoimintaa, joka on antanut minulle eniten kaikkea. Uskon Jumalaan, olen kristitty, koska se tuntuu oikealta ja hyvältä.
Näihin tyttöihin kuulun siksi, että joskus viisivuotiaana halusin lassien, mutta koiraa ei tippunut joten neljännellä-viidennellä luokalla löysin internetin ihmeellisestä maailmasta virtuaalikennelit! Sille tielle sitten jäin, opin lukemaan ja tuottamaan HTML ja CSS-koodia, tekemään nettisivuja. Opin myös hirveästi koirista. Unelmakoirani oli soopelin värinen pitkäkarvainen collie narttu nimeltä Sade, jollaisen loin virtuaalisesti. Näistä ekoista leikeistä kului aikaa mukavasti ja alettiin sitten yhden virtuaalikoirailututtavani kanssa jutskaamaan aiheesta oma foorumi virtuaalikoiraharrastajille. Puhuimme asiasta pari päivää messengerissä ja eräänä päivänä hän heitti mua linkillä ja sano et mees nyt kattoo onko toi hyvä, Karvaturrit oli sen nimi ja alettiin molemmat sitten levittää tietoa tästä uudesta tapauspaikasta.
Monta vuotta jälkeenpäin foorumeita on ollut jo muutamia aina edellisten kaatumisesta johtuen, en oo leikkiny tosi moneen vuoteen enää näitä koiraleikkejä netissä, mutta silti foorumille jäänyt sen hauskojen persoonien takia. Oon löytäny foorumilta muutamia hyviäkin kavereita ja luulisin että sieltä löytyis vaikka sata lisää kun vaa tutustuis tarpeeksi :D. Mulla on neljä koiraa kotona, pitkäkarvaisia collieita, joista yksi, tricolour narttu nimeltä Ebony on mun ihkaoma mussu. Löytyy myös soopelinarttu, ei Sade vaan Enna. Merle uros Tatu, ensimmäinen colliemme ja trikkiuros Pökäle. Me tuwwit ollaan kun yhtä suurta perhettä oikeesti, koska monet hakee tuolta tukea ja kirjoittelevat tuonne semmoisia asioita, joita eivät välttämättä monille muille kertoisi. Mahtava foorumi! Mutta sitten vähän minusta, koska kaikkia kiinnostaa:
Minulla on nyt aika lilat hiukset, tai siis rastat, siniset silmät, olen noin 164,5cm pitkä ja oikeasti pitkä, en lyhyt niinkun useimmat väittää! Kuvassa minulla on silmälasit, mutta ne on oikeestaan vaa "lukulasit" ja käytän niitä oikeastaan vaan koneella ollessa koska pieni hajataitto haittaa lähellä oleviin kohteisiin tarkentamista. Olen hoikka ja omistan poikaystävän joka ei ole niin pitkä että mielelläni hänen seurassaan käyttäisin korkokenkiä. Olen toisinaan aika tyttömäinen, kerään mm. my little ponyja ja pukeutudun lähes aina johkin mekkotunikaviritelmään jos vähän katon mitä päälleni laitan. Nykyään kuitenkin olen koulussa, opiskelen audiovisuaalista viestintää ja olemme koneella lähes aina, jollon tekee mieli vaan laittaa jalkaan kollarit ja röhnöttää siinä näytön edessä mukavasti. Nykyään olen enemmänkin sitten, en nyt poikamainen vaan mukavuudenhaluinen! Olen yleensä aina positiivinen ja iloinen, mutta Nathille vaan tiedoksi että osaan olla myös surullinen, masentunut, ärsyyntynyt ja jopa vihainen!
Luonteenpiirteille tarvitaan ihan oma kappale, koska oon oikeesti vaikee, tai sitten normaali ja vainoharhanen. Yläasteella ennen rippikoulua olin ihan kamalan negatiivinen pirulainen. Jeesusoppitunnit, muut ihmiset ja isoskoulutus sai mut tajuumaan että elämän voi elää myös kivemmin, jollon alko ihan tietonen ittensä muokkaaminen. Rupesin tiedostamaan miten ajattelen ja pikkuhiljaa sitä sitten muokkaamaan tänne positiivisuuden puolelle ja tämmösenä kyllä viihdyn paremmin. Puhun mieluusti tämmösen puolesta, kun ihmiset usein selittää että "ei voi mitään, mä vaan satun olee kusipää joka haukkuu muita, ihan geeneiltäni" Voin sanoo et höpöhöpö yritä ees. Ite yritin pari vuotta ja onnistuin, vaikka tuntuuki et oon tosi huono kaikessa itsehillinnässä sun muussa. Oon siis yleensä iloisen positiivinen, mutta toisinaan ja varsinkin väsyneenä loukkaannun, surustun ja ärsyynnyn todella pienestäkin asiasta. Suuttumaan mua taas on erittäin vaikea saada. Turhaudun helposti jos on liikaa asioita samaan aikaan ratkottavina tai jos mielestäni aikaa tuhlataan tai jotain semmoista. Pahoitan oman mieleni todella helposti jos meen vahingossa sanomaan jotain ilkeätä jollekin ja pyrin nopeasti korjaamaan tilanteen ja pyytämään anteeksi.
Ajattelen ihan liikaa, liian monimutkaisesti omia tunteita, omia asioita ja teen kaikesta ongelman kun sillepäälle satun, mutta vielä enemmän ajattelen muiden tunteita ja muiden asioita, joka vie niin paljon aivokapasiteettiä, että oma hyvinvointi kärsii. Suuri haaveeni olisikin vähentää aivotoimintaa puolella :D ja oppia vähän yksinkertaistamaan ja olemaan huoletta. Monet sanovat että vaikutan huolettomalta ja rennolta tyypiltä, mutta se on ehkä viiminen asia mitä oon oikeesti. Stressaan ihan kaikkea ja ahdistun kaikesta, pelkään kaikkea. Viime vuodet oonkin aika pitkälti ollu aika onneton ja yrittäny vaan tutustuu siihen mitä mun sisällä on, jotta osaan sitä käsitellä ja pikkuhiljaa tuloksia tulee! Nyt oon jo puolisen vuotta voinu itseni kanssa aika hyvin ja tiedän nyt kaiken mitä pelkään, mitä ei tartte stressata ja silleen.
Mua on moitittu et oon liian avoin kertomaan omista ongelmista ja muista asioista vaikka bussipysäkillä tuntemattomalle jos nyt aihe sattuu sinnepäin valumaan. Nytkin teksti ylempänä on aika henkilökohtaista. Tämä johtuu siitä, että olen kasvanut puoliksi pohjalaisessa suvussa jossa MISTÄÄN ei puhuta, varsinkaan mistään negatiivisesta ja musta tämmönen elämäntapa on ihan perseestä. Oon kanssa huomannu että mulle tulee henkilökohtasesti AINA parempi olo kun saan avautua pienemmästäkin asiasta joka mieltä vaivaa, joten oon siks aina mielelläni puhumassa kaikesta. Ajattelen myös, että jos kerron kaikesta, ihmiset ehkä osaa ymmärtää mua paremmin ja auttaa paremmin jos semmosta tarvetta on. Tai auttaa mua ymmärtämään semmosta itestäni, mitä en ite nää.
Haluisin aina auttaa kaikkia ja pelastaa koko maailman, mutta usein nämä yritykset kaatuu siihen, että ajattelen etten viiti tuppautua toisen elämään noin vain. Mutta en aina ajattele näin sillä olen mm. tutustunut pariin ihmiseen ihan vaa sen takia että mun mielestä heillä oli paha olla ja haluisin koittaa jos voin auttaa. Vaikka oon aina helposti hakeutumassa ihmisiä auttamaan, oon erittäin vaikeesti itse autettavissa, tai no voi mua auttaa, mutta en kyllä kauheen helposti myönnä jos mulla on oikeesti tosi paha olla, semmoset pikkumasennukset viel kehtaa kertoa, mutta ei mitään isompaa. Ehkä koen että mun pitää olla vahva, että voin auttaa muita, jollon omaa heikkoutta ei voi kuulutella. Vaikka samalla musta tuntuu että kaikki näkee kilometrin päähän ettei mua voi millään kuvailla sanalla vahva :D. Parasta oiskin jos osais päästää ihmiset lähelle, halais aina kaikkia ja pitäis kädestä ja itkis kun itkettäis ja soittelis niitä: "tarviin sua, auta mua"-puheluita. Opin tämänkin ihan varmasti joskus!
Haluisin et ketään ei mollata tai ajatella et joku on alempiarvonen kun toinen.
Innostun, ihastun ja hurmaannun todella herkästi vaikka mistä ja kestä, jos nyt puhutaan enemmän positiivisista asioista. Kun rakastun johonkin, johonkuhun, teen sen kyllä täydellä sydämellä ja sitten saa kaikki möröt varoa, koska kyllä suutun jos joku mun rakkaudenkohteita satuttaa! Rakastan musiikkia, ihmisiä, eläimiä, luontoa, ruokaa, tunteita, pehmeyttä, kynttilöitä ja vaikka mitä ihanaa. Rakastan oikeastaan kaikkea varsinkin jos sen saa tehdä rakkaan ihmisen kanssa.
Haluaisin että kaikilla ois aina jotain hymyiltävää, murheet menis ohi suklaalla ja halauksella ja että osaisin soittaa kitaraa ja pianoa. Oikeastaan olen tyttö metsästä, joka rakastaa luontoa ja kauneutta, kuuntelee sydäntä ja jonka elämää ohjaa erittäin vahvasti tunteet. Saatan seisoa sillalla ja katsoa sorsia kyynel silmässä, koska ne on niin kauniita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti