Elämä on parasta huumetta

Asioista innostuminen on ainakin minulle yksi elämän kantavista voimista. Inspiraatio on luomisen vimman kaatamia raja-aitoja. Se on vapauden tunnetta, jonka aikana kokee helposti olevansa kaikkivoipa. En tiedä miltä humaltuminen jostakin päihteestä tuntuu, mutta voin helposti kuvitella sen olevan inspiraation kaltaista huumaa.

Me kaikki etsimme inspiraatiota, vapautta. Kukin omalla tavallaan, mutta silti jokainen hakee sitä aina jossain sisimmässään. Sananvapaus, ajattelun vapaus, yksilönvapaus, mielipiteenvapaus... Kaikilla näillä vapauksilla on turvattu myös inspiraationvapaus.

Nyt heitänkin haasteen kaikille teille ATPF:n kirjoittajille ja lukijoille: Auttakaamme toisiamme ja esitelkäämme kukin omia inspiraation lähteitämme!

Olavi Uusivirta

Hautalaulu

Olavi Uusivirta on hyvin inspiroiva persoona paitsi musiikintekijänä myös kirjoittajana ja ihmisenäkin. Pidän häntä jonkinlaisena kirjoittajaesikuvanani. Antaa siis miehen musiikin ja lyriikoiden puhua puolestaan.

Meri

 ©NASA Goddard Space Flight Center, Flickr (lisenssi)

Vettä, vettä ja vettä... Silmän kantamattomiin vettä. Silti meri on joka päivä erilainen: joskus synkän uhkaava, toisinaan turkoosin kutsuva. Se on villi ja kesyttämätön. Meri tarjoaa yhdelle elinkeinon, toiselle paikan rauhoittua, kolmannelle seikkailun... Se on yhtä aikaa sekä ystävä että vihollinen, renki että isäntä.

Owl Cityn musiikki

Vanilla Twilight

Sadun kimallusta, sitä rakastan Owl Cityssa. Tuota kimallusta löytyy niin Adam Youngin äänestä, kappaleiden äänimaailmasta kuin videoistakin. Kai se on jonkinlaista lapsenmielisyyttä parikymppisessä, mutta rakastan monia asioita, joissa on vähänkin satumaisuutta.

Tulikärpäset

©Peilun Hsu / Flickr.com, lisenssi

You would not believe your eyes
If ten million fireflies
Lit up the world as I fell asleep

'Cause they'd fill the open air
And leave teardrops everywhere
You'd think me rude
But I would just stand and stare

Owl City - Fireflies

Englantilainen maalaismaisema

 ©Liam Kyle / Flickr.com, lisenssi

Suomen luonto kaikkine järvineen, metsineen ja tuntureineen on mielettömän kaunis. En vaihtaisi kotimaatani, jos ei tulisi väistämätöntä tarvetta. Siinä tapauksessa muuttaisin Englantiin maaseudulle. Englantilaisessa maalaismaisemassa on jotakin vetoavaa. Laakeilla nummilla kiemurtelevat kivimuurit ja laiduntavat lampaat.

Eino Leinon runot

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Kirpputorit

 ©looseends / Flickr.com, lisenssi

Kirpputoreissa on nostalgiaa. Kaikki ne tavarat kertovat omaa tarinaansa. Olisi ihana kerätä talo täyteen kaikenlaisia vanhoja esineitä: posliiniesineitä, astioita, kirjoja, tauluja, leluja, vaatteita... Sääli, että raha ja tila ovat kovin rajallisia.

Öisen kaupungin valot

 ©wjhall31 / Flickr.com, lisenssi

Olen luontoihmisiä, mutta yksi kauneimmista näkemistäni paikoista oli valoissa kylpevä italialainen pikkukaupunki/kylä. Muistan ikuisesti sen vuorenrinteellä sijaitsevan leirintäalueen, jolta avautui näkymä tuohon kuvankauniiseen paikkaan. Valaistun kaupungin ohella rakastan myös valaistuja huvipuistoja. Linnanmäki onkin Valokarnevaalin aikaan henkeäsalpaava näky!

Paulo Coelhon kirjallisuus

"Remember that wherever your heart is, there you will find your treasure. You’ve got to find the treasure, so that everything you have learned along the way can make sense."
The Alchemist

"The boat is safer anchored at the port; but that's not the aim of boats."
The Pilgrimage

"Everything tells me that I am about to make a wrong decision, but making mistakes is just part of life. What does the world want of me? Does it want me to take no risks, to go back to where I came from because I didn't have the courage to say "yes" to life?"
Eleven Minutes

"There is only one thing that makes a dream impossible to achieve: the fear of failure."
The Alchemist

Revontulet

©Image Editor / Flickr.com, lisenssi

Antti Tuisku - Valovuodet (varjosi jäi)

Tim Burtonin elokuvat

Siinä missä Owl City on pukenut sadun musiikin muotoon, Tim Burton käyttää hyväksi myös visuaalista puolta. Rrrakastan Tim Burtonin elokuvien maailmoja! Onhan tässä meidänkin maailmassamme paljon ihmeteltävää ja nähtävää, mutta olisi kiehtova päästä sukeltamaan esimerkiksi Big Fishin, Jalin ja suklaatehtaan tai Beetlejuicen maailmoihin.

Paul McCartney

Beautiful Night

Paul McCartneyssa on charmia läpi vuosikymmenten. Hurmaava nuorukainen on varttunut karismaattiseksi ikämieheksi. Macca on hyvin vetävä persoona vielä liki seitsemänkymppisenäkin. Hän on ehdottomasti yksi niistä ihmisistä, joiden kohtaaminen livenä olisi vaikuttava kokemus. Siitä jäisi eittämättä elinikäinen muisto, jota vaalia.

Pimiöt ja vanhat valokuvaustarvikkeet

 ©Jim Sneddon / Flickr.com, lisenssi

Pimiöiden hämäryys tekee niistä salaperäisiä paikkoja. Sekä pimiöissä, vanhoissa valokuvaustarvikkeissa että vanhoissa valokuvissa on samanlaista nostalgiaa kuin kirpputoreissa. Olisi ihana keräillä vanhoja valokuvaustarvikkeita sekä mustavalkoisia ja haalistuneita valokuvia koti täyteen. Nostalgia onkin yksi vallan oiva inspiraation lähde.

Brandon Flowers

Magdalena

Loppuun vielä yksi inspiroiva persoona ja kappale. Brandon Flowersista voisin kirjoittaa pitkälti samalla tavoin kuin Olavi Uusivirrasta. Niinpä annan jälleen musiikin puhua puolestaan. Katsokaapa yllä olevan Magdalena-livevedon ohella myös Only The Young musiikkivideoineen.

Voi kun sulle riittäis pieni taivas

Koska en jaksa nyt millään kirjoittaa kaikkia tapahtumia tarinamuotoon, niin aattelin vaan tylsästi luetteloida mitä minulle kuuluu:

- Kävin tänään vähän alennus-shoppailemassa ja sain palkakseni kirpparilta harmaavalkoisen kauluspaidan, ohuen nahkavyön, ihan uuden nahkalaukun 20e(!!), hiusvärin ja jättikokoisen hiuslakan
- Jäi kuitenkin vähän harmittamaan kun en löytänyt kenkiä, joita alunperin lähdin metsästämään..
- Oon stressannut koulusta ja kirjoituksista ihan älyttömästi, mutta silti aloitin lukemaan Salaisuuksien kammiota kenties neljättä kertaa... Haistatteko ristiriitaisuutta? Niin minäkin. Mutta onhan tässä onneksi lomaa vielä jäljellä.
- Vietin perhejoulun siskon juuri valmistuneessa talossa ja meinasin syödä aivoni jossain vaiheessa, koska pidennetty viikonloppu jatkuvassa äidin läsnäolossa on minulle näköjään jo liikaa. Lisäksi söin ihan liikaa. Mutta sainpahan pelata Wiitä (Mario ♥)
- Oon myös vähän jännännyt veljenpojan ristiäisiä, koska oon tän pienen hurmurin sylikummi joka tarkoittaa siis sitä, että mun täytyy pitää pirpanaa koko sen seremonian läpi sylissä. Apua. Pitääköhän tässä alkaa jotain puntteja nostelemaan? Enkä oikein tiedä mitä mieltä veli vaimoineen on siitä, että tuun lähiaikoina eroamaan kirkosta, jos ne vaikka ihan oikeasti haluaisi mun pitävän lapselle jotain kristillistä kasvatusta..
- Eihän linnut oo liian kliseinen aihe tatuoinnille? Eihän? Ja vaikka oliskin, niin jos mulla on idea niiden takana (ja vaikka ei oliskaan) niin eihän se oo sit yhtään paha? Mutta mikä lintu? Näitä mä olen tässä miettinyt.
- Olen myös ikävöinyt takaisin tänne:


- Oon löytänyt hurjasti uusia bändejä ja tykästynyt niistä jokaiseen ja maailman paras tunne on oikeasti varmaan löytää uusi ihan älyhyvä biisi jota haluat vaan kuunnella uudestaan ja uudestaan. Tässä niistä yksi.



Hyvää vuoden loppua!

Kuva we♥it

won't you promise me tonight

<3

Mun joulu

Oli ihan jeessiä. Sain kaiken mitä toivoin ja vielä enemmänkin.
Äitiltä:
Kivat töppöset
Pyjaman
Hopeisen sydänkaulakorun
Final Fantasy XIII
Aivan ihanan hopeisen rannekorun
Valkoisen ja lämpimän aamutakin
Pipon ja kaulahuivin

Äitin kaverilta:
Suklaata ja kaks leffalippuu

Kavereilta:
Lindalta sain Daft Punkin paidan jota nyt kuolaan ja pelkään että likaan sen. Tämän lisäksi mun lempisuklaata ja söpön kissarasian missä sisällä on kissa muki. Sitten se antaa sen vanhan Nikon D50 ja kitin siihen.
Saana oli tehnyt ite mulle aivan ihanat korvikset ja kaulakorun.

En vois tyytyväisempi ja onnellisempi olla!

Turrilassa oli jouluaaton kuva tunnissa ja sit tosiaan räpsin joka tunti kuvan.


Heräsin aika myöhään. Periaatteessa siihen että koira vei puolet mun sängystä.


Oltiin metässä lenkillä.


Otin kuvan meidän kuusesta. Siellä talsii kaikki joulukortit.


Mä en edes tiedä mitä tässä tapahtuu :---D. Ei, en ollut aineissa, mutta ilmeisesti kamera oli.


Katottiin Maija Poppasta mut se jäi kesken


Otin suklaakakkupohjan pois uunista.


Raivasin koneelta turhat pois


Söin dolmaa ja kubbaa (kinkut ja muut syödään vasta 25. päivä)


Laitettiin lahjat kuusen alle ja koira meni sit odottelemaan. Ei ole lavastettu kuva.

Lahjojen avaamisen jälkeen mä nukahdin.


Heräsin sit tosiaan jossain vaiheessa ja huomasin et Frendit pyörii.


Menin iltalenkille.


Pelasin Final Fantasyä.


Pelasin edelleen FF:ää.

Siinähän se joulu sitten menikin. Tänään jatkuu sama meno. Syödään, nukutaan, pelataan.

Nyt suututtaa!

Koska ärsyttää niin jumalattomasti, päätin valittaa kaikkiin mahdollisiin koloihin ja saa tänne sit kans samalla uutta postausta, vähän hiljasta kun on ollut! Ihmisillä on isompiakin ongelmia, mutta tää on mun iso ongelma nyt.

Sairastin tossa viimetalvena, oikeestaan melkeen tasan vuos sitten sikainfluenssan, joka työnantajan ja lääkäreiden kämmien takia veny semmoseksi viidenviikon jälkitauti putkeksi jollon en oikeestaan pystyny tekemään mitään. Ennen possuflunssaa sairastelin aika usein, mutta korkeintaan kahen päivän tauteja, semmosia että ekana päivänä olin töissä/koulussa ja illalla nous kuume, sitten sairastin maksimissaan kotona sen kaksi päivää ja palasin takaisin normaalielämään. Possuflunssan jälkeen, kolme turhaa antibioottikuuria putkeen syötyäni sairastelin oikeestaan ihan yhtä usein kun ennenkin, mutta tälläkertaa taudit kesti vähintään sen neljä-viis päivää ja yleensä kauemmin. Ainakun jollakin oli flunssa, mulla oli kanssa.

Nyt kuitenkin olin ollu terveenä jo yli kaksi kuukautta putkeen ja menin sitten tyhmänä kehuskelemaan että onpas mukavaa kun tän kuorosotakauden on saanu olla terveenä, voin sit joululomalla vaikka sairastaa. Oishan se pitäny arvata että heti kun noin menee sanomaan, on seuraavana päivänä taas tauti päällä, voi helvetin helvetti.

Keskiviikkona alko tauti, lepäsin koko päivän [paitsi et illalla kävin yhellä keikalla...], torstaina oli vähän parempi olo, mutta lepäsin silti koko päivän, koska tervehdyttävä oli nopeasti viikonlopuksi. Tänään heräsin ilman ääntä, pahemmassa olossa kun edellisenä päivänä ja päädyin taas lepäämään viltin alle ja katsomaan suomalaisia elokuvia, ihan kun ei jo valmiiks masentais tarpeeks. Koska olo ei oo kohentunu muuten yhtään, paitsi että ääntä tulee vähän, jouduin ilmottamaan etten pääse tänä viikonloppuna töihin ja se kyllä harmittaa nyt AIVAN VIETÄVÄSTI. Tunnelma finaalissa ois varmaan ollu mieletön, oisin vielä halunnu nähä niitä kaikkia kivoja ihmisiä, mulla oli kiva idea pikkusiskolle joululahjaksi, mutta siihen oisin tarttenu näitä meiän artisteja. Eniten harmittaa just toi siskon lahja, yhyyyyyy! Se ois ollu hieno. Itse finaalin jälkeen ois viel ollu bileetkin ja oisin halunnu käydä ne kattomassa läpi, MUTTA eikai voi muuta kun tottua nyt tähän tappioon, en voi sille mitään :((.

Sairastumiset tuntuu olevan kun menkat, aina sillon kun niitä viimiseks odottais! Lopetanpa tän nyt vielä tälleen ytimekkäästi että PERKELE. saleen syön suklaata tänään, piste.

ps. sain just kuulla ettei niissä bileissä oiskaan ollu ilmaset juomat niinkun ekana sanottiin, paitsi että kaikki rakasti mua niin että eipä siel ois varmaan muutenkaan pitäny maksella kauheesti mistään... Mut ei ilmasii juomii, ois menny rahaa vaikken oiskaan montaa juomaa ostanu, narikkakin maksaa, joten sairastelu säästää multa nyt rahaa, ei pidä myöskään lataa bussikorttia eikä matkustaa helsinkiin, joten siinkin säästyy rahaa, jotain plussaa ees! ÄRSYTTÄÄ SILTI.

Tapahtuipa kerran, että retkahdin seitsemänkymppiseen

Ensin ihastuin The Beatlesiin ja nyt olen hullaantunut täysin Paul McCartneysta. Tunnen itseni vähän tyhmäksi ja hölmöksi. :D Parikymppinen nuori nainen on ”lääpällään” liki seitsenkymppiseen mieheen... Köh köh.

Mikähän siinäkin on, että onnistun aina jollain tasolla "ihastumaan" idoleihini. Jotkut fanitukseni ovat alkaneet nimenomaan esiintyjän ulkonäöstä, mainittakoon vaikka Green Day ja sen nokkamies Billie Joe Armstrong. Monien muiden kohdalla olen törmännyt muutamaan loistavaan kappaleeseen, tutustunut tuotantoon tarkemmin ja lopulta huomannut retkahtaneeni jo esittäjäänkin!
Minkähän vuoksi esimerkiksi Olavi Uusivirta, Brandon Flowers ja Brian McFadden näyttävät nykyään silmäniloilta, vaikka kiinnostus kaikkia kolmea kohtaan on lähtenyt alun perin musiikista tai teksteistä. Onko musiikkivideoiden katsominen kenties jonkinlaista ”siedätyshoitoa”? Vai onko kyse vaan siitä, että kitaran soittajissa ja taiteilijoissa on jotain joka vetoaa?
Olenko mä ainut jolla on tapana langeta paitsi musiikkiin myös esiintyjien ulkonäköön? En koe valikoivani musiikkia laulajan ulkonäön perusteella, mutta niin vaan suurin osa suosikeistani on aika silmän ruokaa. Joskus tuntuu, että mulla on jäänyt teini-ikä ja sen ihastumiset päälle.

Palataan nyt vielä McCartneyyn. Macca saa kaiken arvostukseni musiikintekijänä, John Lennonin ja muiden Beatles-poikien ohella tietenkin. En heti uskoisi sanovani tätä melkein seitsemänkymppisestä, mutta miehellä on eleganssia ja karismaa, joka vie jalat alta. Joku on kommentoinut osuvasti Ever Present Past -videota: ”I am 15 and I find him incredibly sexy in this video. Is this normal?” Kait se on ihan normaalia. Luulisin. Katsokaa nyt vaikka miltä McCartney näyttää kyseisellä videolla!

Paul McCartney - Ever Present Past

Kuinkahan hysteerinen olisin ollut, jos olisin elänyt beatlemanian aikaa. ;D Toisaalta en usko, että pelkkä ulkomuoto aiheuttaa hullaantumisen. Kyse on kokonaisuudesta, ja luultavasti erityisesti persoonasta: Uusivirta on runopoika, lahjakas kirjoittaja. Maccalla on elämänkokemusta ja kiinnostava tarinansa. Kaikilla on jotain omaansa, joka herättää kiinnostuksen, myös meillä ”tavallisilla ihmisillä”.

Yritän välttää ruusunpunaisten lasien efektiä parhaani mukaan, joskus paremmalla ja joskus huonommalla menestyksellä. Vaikka kuinka ihailen idoleitani ja pidän heistä, en haluaisi jumaloida ketään. Jumaloinnilla tarkoitan nyt erittäin voimakasta palvonnan muotoa. Kaikilla ihmisillä on omat vikansa ja nurjat puolensa, niin Flowersilla, McCartneylla, Uusivirralla kuin meillä kaikilla muillakin. Se on osa ihmisyyttä - kamala kuinka kuulosti syvälliseltä!

 Ette voi kieltää etteikö hää olis ainakin vähän ihana. ;)

to think i might not see those eyes makes it so hard not to cry

Viime ystävänpäivä oli yksi niistä the kamalimmista päivistä ikinä. Koko alkukevät ja lopputalvi oli. Pukkasin lunta B2STin Bad Girlin soidessa repeatilla iPodista. Makasin sängyllä, enkä osannut itkeä. Kuuntelin iloista musiikkia etten itkisi. Katsoin kuolevaa mummoani silmiin. Kyynelkanavat oli tukossa.

Tuntuu ihan hirveältä sanoa näin, mutta en koskaan ennen ymmärtänyt miten isovanhemman kuolema voi olla muka niin suuri juttu. Senhän aika pitkälti jo tiedostaa ja voi ennakoida. Minäkin ennakoin ja tiedostin, mutta silti se tuli suurena järkytyksenä. Olin valmistautunut mummon kuolemaan miltei viiden vuoden ajan, mutta silti se tuntui ja kolahti. Ei surutyötä voi tehdä etukäteen.

En ollut viime vuosina kauhean läheinen mummon kanssa, koska hän muutti Ranualle asti eräänlaiseen hoivakodin tyyppiseen rivitaloasuntoon. Kyläilyt mummon luona tuntuivat pakkopullalta melkein viimeiseen asti. Valitusta tylsyydestä ja hoputtamista, jotta ehtisi illalla vielä nähdä kavereita. Hävettää. Hävettää niin suunnattomasti.

Pienenä olin kuitenkin todella läheinen mummon kanssa. Odotin innolla yökyläreissuja mummolaan ja mökkiviikonloppuja. Korvapuustien leipomista, uimista mökin rannassa mummon vahtiessa, mansikoiden poimimista. Tupla-suklaapatukan noutamista mummon jääkapista. Ville Vallattoman kaivamista pakastimesta, mummon mannapuuroa ja vanhaa harmaata villapaitaa. Mummon tuoksua. Kaikkea mummoon liittyvää. Jopa iltarukouksia ja unilaulua Nukkumatista.

Toisen mummon kanssa olen paljon enemmän tekemisissä. Jossain vaiheessa tajusin kuinka tärkeitä isovanhemmat oikeasti ovat ja ennen kaikkea: kuinka paljon minä merkitsen niille. Kuinka merkitsevästi voin vaikuttaa jonkun toisen mielialaan vain pelkästään soittamalla tai käymällä kylässä. Jossain mielessä vanhukset on todella vaatimattomia. Mulla ei enää pitkään aikaan ole ärsyttäny ne vanhat muorit ja papat, jotka päivittelee nykynuorisoa, koska se tavallaan kuuluu siihen. Monet ikääntyneet ovat kokeneet elämänsä aikana paljon, mikä herättää ainakin minussa suurta kunnioitusta. Bussissa päästän aina minua vanhemmat istumaan, jos muualla on täyttä sekä avaan ovia ja hymyilen. Vanhainkodissa työskentely hahmotti paljon asioita ja auttoi ymmärtämään kuinka yksinäisiä monet vanhukset ovat. Voin kertoa, että melkein puolia vanhainkodin asukkaista (17 asukasta yhteensä) ei käynyt kukaan katsomassa. Miettikää itseänne siihen tilanteeseen. Mie luotan siihen, että pepsu tuo mulle appelsiineja siinä vaiheessa, kun asustelen jossain hoivakodissa. Miettikää tekin hei niitä isovanhempianne ja koittakaa ymmärtää kuinka yksinäisiä varsinkin puolisonsa menettäneet vanhukset ovat.

Sairaalassa haisee aina kuvottavan puhtaalta. Hissillä meneminen ylempiin kerroksiin tuntuu ilkeältä vatsassa. Avaan huoneen oven varovasti: järkytyn pahasti näystä. Hengitysviikset, kanyyli, veriplasmapussi. Yritän hymyillä kannustavasti siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuijotan yhteen kohtaan pari minuuttia putkeen lasittuneilla silmilläni ja hätkähdän, kun minua puhutellaan. Lähdön hetki. Mummo nousee vaivalloisesti avullani istumaan ja tarttuu minua käsistä. Mummolla oli ennen siniset silmät. Ne ovat harmaantuneet. Niissä ei ole enää elämäniloa nimeksikään. Me molemmat tiedämme mistä on kyse. Katselemme toisiamme silmiin. Mummon silmäkulmasta karkaa muutama kyynel, mutta minä yritän yhä hymyillä rohkaisevasti. "Älä huoli, kaikki kääntyy vielä parhain päin.."

Sen jälkeen kaikki meni mummon kohdalla pahemmin alamäkeä kuin koskaan. Itse asiassa se kaikki putosi ihan sinne kuilun pohjalle.

Hautajaiset. Kummitäti rauhoittavien vaikutuksen alaisena, koska hän ei olisi muuten kestänyt tilaisuutta. Kirkko. Minua suorastaan ällötti, kun kirkossa laulettiin minun ja mummon yhteinen laulu. Se oli meidän oma kappale, jota me yhdessä hyräiltiin illalla saman peiton alle kääriytyneenä. Pappi oli valinnut sen laulun aivan summanmutikassa. Se inhotti minua hirveästi. En itkenyt tippaakaan koko hautajaisten aikana.

Arvatkaa mikä on kliseisintä ikinä? Tietysti se että mummo kyseli minun perään kuolinvuoteellaan: "Missä Sinipiikapieni?". Onneksi tykkään kliseistä.

Light up, light up
As if you have a choice
Even if you cannot hear my voice
I'll be right beside you dear

Happiness always looks small while you hold it in your hands, but let it go, and you learn at once how big and precious it is.

Tänään kaupassa ehdin jo jupista itsekseni, kun joku oli kärryineen parkkeerannut pakastinaltaan eteen. Näytti siltä, kuin ei olisi osannut valita, minkä merkkistä pinaattikeittoa ottaa. Harjoittelin siinä sitten syvään hengittämistä, koska pakastin oli pieni enkä nähnyt sinne toiseen laitaan tän näköesteen takia. Kunnes mummo katsoo mua ja sanoo epävarmalla äänellä: "minä en nyt millään löydä sitä joulutorttutaikinaa"...

Oon ollut vuoden lentokentällä töissä, joten todellakin tiedän, miten hätääntyneitä ihmisiä ("apua, meidän lento Las Palmasiin lähtee kohta, missä on lähtöportti 29?!") pitää kohdella. Hassusti jostain tuli se reipas asiakaspalvelija -ääni :D! Joten totesin mummolle reippaasti, että samaa taikinaa minäkin etsin. Niinkuin etsinkin. No ei löytynyt, vaikka tutkin kaikki hyllyt läpi ja mummon kanssa samalla jotain höpisin. Mentiin sitten peräkanaa kassan suuntaan, ja kassan vieressä olevasta pakastimesta sitä taikinaa sitten löytyi. Mummo kiljahti oikein iloisesti, että täällä sitä on! Meinasin kaupasta poistuessa vielä toivottaa hyvää matk... eikun päivänjatkoa Teille. :)

Kotimatkalla tuli oma mummini mieleen. Joka on ihana ihminen, niin kuin nyt mummoilla on tapana olla! Viimeksi kun kävin kotopuolessa, kävin pitkästä aikaa moikkaamassa mummia siellä mummin kotona ts. hoitokodissa, jossa nyt asuu. Jotenkin tuntuu usein vaikealta mennä sinne, kun ei tiedä, onko siellä joku muu käymässä ja pitäis olla jotain juteltavaa jajaja... Mummi kävi kuitenkin meillä (ja käy vieläkin siellä, missä mä ennen asuin ja porukat asuu nyt) aika usein, niin tuli kyllä nähtyä. Nyt kun pitkästä aikaa olin mummilla, oli oikeasti tosi mukavaa. Nähdä, miten hyvillään mummi oli siitä, että olin siellä ja kerroin kuulumisia yms.

Mulle tuli vaan kurja olo, kun ihan liian harvoin käyn siellä. Nykyään tietty pakostikin (kun asun kauempana), mutta kotikotoa mummille oli matkaa n. 4km, bussilla pääsi suoraan ja koiran pystyi ottamaan mukaan. Mummi surkutteli sitä, että haluaisi niin kovasti metsään keräämään sieniä, mutta rollaattorin kanssa se ei onnistu. Pikkasen tuntui itsekkäältä siinä kohtaa...

Jotenkin mun mielikuvissa mummi on vieläkin se sama mummi kuin 10 vuotta sitten. Joka hiihtää joka talvi vaikka miten monta kilometriä, kitkee meidänkin pihan rikkaruohot kesällä, kerää marjoja ja sieniä syksyllä... Jonka luokse voi mennä yökylään milloin tahansa ja aamulla herätessä karjalanpiirakkataikina on leipomisvalmis ja puuro keitetty.

Oikeasti mummi on nyt 88-vuotias, liikkuu lähinnä rollaattorin avustuksella, puhuu vähän epäselväsi välillä ja ei oo varmaan itse tehnyt ruokaa pariin vuoteen. Ja pappa (joka mun mielikuvissa on aina mertsunrannassa kalastamassa, aikaisin aamusta aina lähdettiin!)... pappa kuoli syyskuussa. Silloin, kun aurinko paistoi ja puiden lehdet oli kauniin oransseja. Pappa oli ollut parin viime vuoden aikana useammankin kerran sairaalassa, ja aina sieltä ajan x kuluttua palannut, ja koska mulla on tapana pyörtyä sairaalassa, en käynyt pappaa katsomassa kuin kerran (ja seliseli, huoh). Mutta jos joku kuolema on luonnollinen ja "hyväksyttävä" (en nyt keksi parempaa sanaa), niin se tavallaan oli. Pappa oli 95 vuotta ja eiköhän koko suku ehtinyt käydä sairaalassa niiden viikkojen aikana ja sulatella asiaa. Mutta silti mulle tuli jotenkin tosi yksinäinen fiilis. Mummin puolesta. Isän ja sen sisarusten puolesta. Itseni puolesta, kun en oo ollut hautajaisissa kuin joskus pikkulapsena ja silloin en samalla tavalla varmaan ajatellut asioita. Ylipäätään se, että elämässä asiat ei oo niin kuin ne oli lapsuudessa... Tai että sellaiset asiat, joihin oon uskonut koko lapsuuteni, ne ei vaan yhtäkkiä olekaan. Ollenkaan.

Ja kun nyt tähän aiheeseen pääsin, niin tänä syksynä oon jotenkin tosi paljon ajatellut mun toisen koiran vanhenemistä. Se on hienossa kunnossa, terve ja just sellainen, kuin vanha koira parhaimmillaan voi olla. Ainoa vika on siinä, että sillä on kenen tahansa matematiikan mukaan vuosia enemmän takana kuin edessä. En haluais ajatella sitä päivää, jona mun pitää siitä päästää irti, mut välillä se ajatus vaan tulee mun mieleen. Siitä tulee niin kamala päivä ettei tosikaan.

Mut ei syytä huoleen, se päivä ei oo vielä tänään. ♥

Dindindindin

Hellou!

Kylläpäs täällä on hiljentynyt! Okei, oon kyllä itsekin syyllinen. Mulla on ollut ihan sairaasti tekemistä viime aikoina.

Mut mitäs mitäs, leppoisa sunnuntai kuten kuvastakin näkyy: laiskottelua poikaystävän kanssa, Kuorosotaa (jes hyvä Aste ja Lahti!), Tanssia tähtien kanssa, sit vois keittää glögiä, hautautua viltin alle ja laittaa Love Actuallyn pyörimään... :) Ja kaiken kruunaa huomenna alkava viimeinen jakso, jes! Lukio vilahti kyllä ohi ihan sekunnissa. Aika pelottavaa, mutta silti ihanaa.

Mulla ei oo mitään varsinaista sanottavaa, en jaksa pohtia mitään hienoa :D Kunhan löpisen. Ajatuksen virtaa. Hitsit et tekis muuten mieli laulaa Singstaria, hmmmm...

Koira istuu itkien telkkarin edessä, välillä nousee ja riehuu ja läimäisee pleikkaria tassullaan - kerjää huomiota... :D No sillä on kyllä ollut aika tylsä päivä, vois vähän jotain tehdäkin. Namia ja koira kierimään, jee.

Mut en mä jaksa kirjottaa enempää! Tulinpahan moikkaamaan. Kirjottakaa ihmiset lisää kun täällä on niin hiljaista :<

Maisa

Onnellisuutta

MaisaPentti laitto joskus aikoja sitten haasteen kertoa kymmenestä onnenhetkestä, joita on tuntenut lähiaikoina. Mie yritän nyt kertoa jotain, koska on sellainen olo, että saatan vaikka keksiäkin!

Jokaista joskus on haavoitettu
sitä elämä toistaa
jokainen kolhu on parannettu
haavat huominen poistaa
joka päivä täytyy uskaltaa
jotta voisi murheet unohtaa

Valtavan ihanat sikani on ensimmäinen onnellisuuden syy. Eli Rippu ja Rella. Minun häntää vispaavat hurjapäät, joiden ruokahalu on pohjaton. Tykkään niistä molemmista hurjasti ja minusta on hienoa, että mulla on noin huippuja koiria olemassa! En ole katunut vielä kertaakaan Rellan ottamista, vaikka etukäteen se kävi joskus mielessäkin, että jos katuisin. Ne on vaan niin hienoja koiria ja niitten hännän heilutus ja iloinen hösellys piristää aina hurjasti päivää. Ihan parhaita ja rakkaimpia koiria ikinä (:

Kaverit! Ne on parhaita ja mahtavia. Mulla on neljä kaveria ylitse muiden ja ilman niitä en olis ollenkaan mie. Ne jaksaa kuunnella minun huonoja pöljiä juttuja ja olemattomiakin huolia. Ja niiden auttaminen on mahtavaa. Ilman kavereita ei vois elää. Olin lukion alussa tosi yksinäinen, osittain se oli omaa syytäni, mutta sitten tajusin, että hitto, mullahan on ihan mahtavia kavereita. Ne on aina jossakin, vaikka ei aina siinä vieressä oliskaan. Ei ne minua hylkää. On huippua, kun on ihmisiä, joiden kanssa voi olla ihan oma itsensä ja tehdä hulluja tyhmiä asioita. 

Metsässä kulkeminen saa minut aina onnelliseksi. Tänään kiipesin taas Lapinvaaran päälle ja nautin, kun aurinko paistoi sinne. Oli upeaa seisoa siellä minun ihanien koirien kanssa ja katsella, kun ensin aurinko paistoi hieman sivusta ja vaan puiden latvat oli punaiset, sitten se tuli siihen hakatulle aukealle ja koko aukea oli ihan punainen auringonpaisteesta. Aukealla vaaran päällä, pakkasta -25 ja auringonpaiste, mie pystyn silloin mihin vaan!

Mummolassa oleminen saa minut kans hyvälle tuulelle useimmiten. On mukava mennä paikkaan, jossa tuntee olonsa tervetulleeksi ja kotoisaksi. Katottiin mummon kans viikonloppuna vanhoja kirjoja ja valokuvia, sitten se kertoili kaikkia vanhoja juttuja ja se oli tosi kivaa. Vaikka mummo onkin välillä melko ärsyttävä (tosi vanhanaikanen, naisten ei esim. tarvi omistaa metsää eikä ajaa traktorilla tai käyttää moottorisahaa), niin silti se on ihana.

Meidän luokka ja meidän luokan pojat on ihania (ei siellä kyllä minun lisäksi muita olekaan kuin poikia). Kaikki kymmenen on ihania. En voisi ikinä kuvitellakaan seurustelevani niistä kenenkään kanssa, mutta minusta on ihan parasta, kun siellä jokaisella on oma paikkansa ja jokainen on jotenkin tarpeellinen ja oleellinen osa sitä luokkaa eikä kukaan jää ulkopuoliseksi ikinä. Ikinä en ole ollu paremmassa luokassa enkä varmaan tule olemaankaan. Ruokailussa testataan aina vatsalihaksia, kun nauretaan puolikuolleina. En ois voinu koskaan kuvitella, että mulla on kymmenen niin mahtavaa kaveripoikaa. Oli ihana eilen, kun kaikki yritti saada yhtä aikaa äänensä kuuluviin ja huutaa yhteen ääneen ratkaisua johonkin asiaan. Just se on parasta, kun kaikki osallistuu ja kaikkien mielipidettä kuunnellaan ja kaikki yrittää yhdessä tehdä jotain.

Musiikki. Se saa onnelliseksi. Musiikki saa surulliseksi ja iloiseksi, se saa rauhoittumaan ja ikävöimään ihan hulluna. Tykkään eniten suomalaisesta musiikista, koska olen rehellisesti sanoen surkea kielissä ja sanat on mulle kaikissa kappaleissa tärkeitä. Osaan ulkoa monen suomalaisen iskelmälaulun sanat, joita hoilailen sitten serkkujen kanssa ja yksinäänkin. Nyt tällä hetkellä soi Juha Metsäperän Olen lähelläsi. ♥ 

Mitä vielä? Minun parantunu itsevarmuus. En voi sanoa, että mulla koskaan olis ollu huono itsetunto, siis pidän itsestäni oikeasti tällaisena kuin olen muuten, mutta olen tuskallisen ujo. Nyt oon kuitenki päättäny joka päivä, että jos en jotain meinaa uskaltaa tehdä, niin teen just sen. Ehkä mie sillä tavalla opin uskaltamaanki kaikkea, ainaki kannattaa yrittää. On upeaa huomata, että hitsi, miehän sanoin asiat ennen kuin huomasin edes ajatella. On mukavampi olla, kun uskaltaa olla niin kuin on. Voi pojat, kiitos ♥

Kauniit asiat yleensäkin saa iloiseksi ja onnelliseksi. Rakastan kauniita valokuvia, kauniita esineitä, kauniita huoneita, kauniita ihmisiä, kauniita hetkiä. Tähän tekstiin kuvien etsiminen oli ihanaa, hymyilen! 

Hymy saa onnelliseksi. Varsinkin itselle tärkeältä ihmiseltä, ihastukselta, kaverilta, serkulta, veljeltä, keneltä vain tärkeältä ihmiseltä. Kahden ihmisen välinen sellainen tietty hymy saa aina hymyilemään. Toissa päivänä näin pitkästä aikaa yhtä poikaa, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Sen hymy ruokalan läpi oli vaan niin ihana. Pojat kyseli, että mille mie rupesin hymyilemään ja ne pyöri ruokalassa ympyrää ko ne koitti keksiä sitä syytä.

Sitten se yksi hetki, kun viime viikonloppuna peittelin pikkusiskon 10v nukkumaan. Se poltti sormensa päivällä ja sen sormi oli hirrmuisen kipeä vielä illallaki. Mie istuin koneella ja taisin muuten kirjottaa jotain tekstiä taas kerran, kun se meni vessaan ja huljutteli sitä sormea kylmässä vedessä. Kun kysyin, että mikä sillä on kun se ei ole vieläkään nukkumassa, niin se rupes itkemään ja sano, että kun se sormi on niin kauhean kipeä. Sitten käärin sen sormen ympärille sellasen kylmään veteen kastellun rätin ja peittelin sen ja istuin sen vieressä niin kauan että se nukahti. Ihana pikkusisko ♥

Kaikki kuvat we♥it

Täällä kulkuri ja kaunotar rakastuivat

Oon taas ihan innostunut musiikinkuuntelusta ja oon ihan hulluna etsinyt uusia bändejä ja löytänyt vanhoja tuttuja uudestaan joten mä haluan nyt jakaa teillekin tän onnen (välittämättä siitä kiinnostaako teitä oikeastaan se vai ei, ah bloggaamisen hyvät puolet :D) Joten tästä tulee kyllä todella musiikkivideopainotteinen teksti, ette voi ainakaan väittää ettette jaksaneet lukea..

Koska Dingo nyt vaan on aina se maailman paras bändi, ei siitä pääse mihinkään. Ja ehkä myös vähän siksi, että Neumann on tuossa vielä ihan luvattoman komea (luulin oikeasti vähän kehittyneeni ala-asteen miesmausta, mut joistakin perusasioista ei vaan pääse eroon). Kulkuri ja kaunotar on myös yksi kauneimmista suomenkielisistä rakkauslauluista. Plus nuo fanit on ehkä jotain sympaattisinta ikinä, niiden(kin) takia Dingon livevideot on aina jollain tasolla parempia kuin levyllä.

Wigwam on ihan uusi löytö ja rakastan jo tätä kappaletta. Nyt tarvittaisiin enää puoleen selkään yltävät hiukset, maksimekko kukkakoristeilla, Lennon-lasit, akustinen kitara ja kuuma kesä. Mulla ei vaan ole mitään noista, mutta onneksi on tällaisia kappaleita. Ja haaveita.

Jos kirjoitan tähän sen ihkufanituskommentin mitä ensiksi kaavailin, menettäisin viimeisetkin uskottavuuteni rippeet.. Oli sen verran siirappista tavaraa, että vähemmälläkin joutuisi ähkyyn. Sanotaan siis vain, että ei mua hävetä yhtään olla 18-vuotias ja tykätä tästä bändistä. Paljon. Joten nyt kaikille siellä ruudun toisella puolella jotka tunnette mua kohtaan käsittämättömiä ihastuksentunteita, tulkaa vaan mun oven taakse laulamaan tätä laulua tuolla äänellä (ja ulkonäöllä) niin olen varmasti pauloissanne.

Tässä tuli viimeinen. Antonyn ääni on upea ja kappale on upea ja musiikkivideo on upea. Tarvitseeko tässä paljon enempää edes kertoa? Ainii, hyvää kohta alkavaa viikonloppua murut!

Istu alas penkkiin, elämä on tentti

Eksyin koneelle, vaikka tenttiviikko painaa hyvinkin kovasti niskaan. On myyntityötä, taloushallinon tietokoneosaamista, yrityksen taloushallintotietoa, brändejä, sponsorointia, kirjanpitoa... Ja arvatkaa olenko kirjaakaan aukaissut = en. Eikä kyllä kiinnostakaan lukea. Mielessä ajattelee, että kyllä nyt kaikesta pääsee sillä kuuluisalla maalaisjärjellä läpi jotenkin. Valitettavasti todellisuus onkin sitten aivan toista, kun saa sen koepaperin eteensä ja alkaa lukemaan kysymyshirviöitä. Selitä mikä on suhdannebarometri? Selitä talouden yleisimpiä häiriöitä? Mitä tarkoittaa inflaatio ja miten se näkyy tavallisen ihmisen elämässä? Ja kiinnostus etsiä vastauksia seuraaviin kysymyksiin on yhtä paljon kuin kilo hevonpaskaa :)). Mutta sentään sain kirjoitettua jopa yhden sivun muistiinpanoja koulussa toisen aineen tunnilla brändeistä. Ehkä se sitten siitä..

Mun pitäis kuulemma mennä huomenna avantouinnille. Jooo, ihan oikein AVANTOUINNILLE. Voi olla, että tämä tyttö ei selviä siitä hengissä. Pitää sitten raportoida kokemuksesta, JOS vielä tulen tänne joskus kirjoittamaan (eli jos mun aivot ei jäädy näin suomeksi sanottuna). Tää avantouinti järjestetään rentoutus - ja stressinhallintakurssilla ja siitä ei kuulemma voi luistaa. Yhyyy. Huomenna siis biksut kassiin ja menoksi. Taidan kuitenkin ottaa mukaan karvalakin, minishortsit ja t-paidan, ehkä niillä selviää sitten. Saunaankaan ei pääse, ihan kamalaa. Kuulemma paras reaktio saa palkinnon, kiljun varmaan kurkku suorana ja ilmekin on varmaan aika upea. Katsotaan. Musta jotenkin tuntuu, että jänistän tän. Nii ja varsinkin, kun huomiseksi on luvattu -17 pakkasastetta.

Sitten täytyy hehkuttaa, että mullapas on viimeinen viikko koulua + ensi viikolla vielä kaksi päivää ja sitten alkaa työharjoittelu, joka kestää sinne helmikuuhun asti. Me likeyyy. Ei tarvitse kärsiä koulunpenkissä persposket puutuneina, vaan saa toteuttaa alaansa ihan käytännössä.

Perjantaina bussilla Tampereelle, josta mun oma kulta hakee mut Vantaalle yöpymään. Eli edessä olisi siis joukkuevoimistelukilpailut Pyynikin kisahallissa (haha, jos edes muistan oikein!). Mutta oonkin sellanen pieni ketku, että vähän järkkäilen itseäni parempiin yöpymispaikkoihin enkä mene koulun lattialle nukkumaan kera ilmapatjan, en tosiaankaan. Pääsen mun ihanan ja lämpimän kullan viereen nukkumaan. Sitten yhdessä ajelemme lauantaiaamuna katsomaan kisoja, koska minähän en kisaa tänä kautena, koska oon rampa mummeli.

Täytyy muuten ihmetellä, että jos odottaa jotain tosi paljon, niin sitten aika kuluu ihan sika hitaasti. Yhyy. Mutta oonkin huudattanut kaikkia kivoja biisejä kokeisiin luvun sijasta!

Stressaantunein terveisin (mutta toisaalta odottavin)

-Anni!

girls, girls, girls

Puuh kun oon ollut laiska, tyhmä ja saamaton kun en oo tänne kirjotellut. Ei tästäkään mitään mielekästä tekstiä tuu, mutta ajattelinpa kirjottaa nyt kun on aihe ja tekee mieli kirjottaa!

Tajusin vasta tänään, kuinka onnekas mä oikeestaan oonkaan kun oon joskus löytänyt tieni Turrilaan. Oikeasti. Kirjotin jo ite foorumillekin tästä pienen pätkän, mutta niin. Mä oon elämäni aikana liikkunut oikeesti tosi monilla foorumeilla, eikä mikään oikeasti vedä vertoja Turrilalle. Se on foorumi johon mä voin oikeastaan kertoa itestäni kaiken, valittaa kaikki surut ja hehkuttaa kaikkea mahdollista ihanaa mitä tulee tielle, foorumi missä voi oikeasti asiallisesti keskustella asioista ja foorumi josta löytää oikeasti väkisinkin samanhenkisiä ihmisiä. Kun on paha olo ja käy avautumassa vähän, niin yleensä joka viestiin joku tulee tsemppaamaan tai kertomaan että hei, et sä ole ainoa ja tostakin selviää. Joku on aina iloinen sun puolestas, ihan vaikka vaan jostain pienestäkin jutusta. Totta kai siellä on myös niitä erimielisyyksiä, oikeestaan paljonkin, mutta mun mielestä se vaan elävöittää sitä meininkiä. Kuinka tylsää ois liikkua foorumilla jossa kaikki on aina samaa mieltä asioista ja kukaan ei kysyisi jotain perusteluita sun mielipiteille ja toisi omaa mielipidettään esille? Samalla oppii tosi hyvin miettimään asioita muidenkin kannalta, eikä altistu sille että "noh, kaikki on mun kanssa samaa mieltä eikä kyseenalaista tätä, eli oon salee oikeessa ihan joka ikisessä asiassa" - näin kärjistettynä.

Mun mielestä on ihan ymmärrettävää että sieltä aina välillä löytää ihmisiä tiuskimassa toisilleen - ei kaikilla voi aina olla hyvä päivä, toisia voi ihmetyttää jonkun toisen asiat tosi paljonkin, tekstit voi olla kirjoitettu hassusti eikä väärinymmärretyksi tulemiselta aina vältytä. Tää kaikki tiivistää se että se on keskustelufoorumi. Tykkään Turrilasta ja sen ihmisistä ihan mielettömän paljon ja en tiiä mitä oikeasti tekisin ilman tota paikkaa. Mulla ois tosi tylsää ja oisin varmaan monen monta ajatusta ja mielipidettä köyhempi ilman Turrilaa. Vaikka alunperin eksyinkin koko foorumille ihan nevarina, aloittelevana virtuaalikoirien harrastajana, enkä oikeestaan nykyään enää harrastakaan koko koiratouhua, eikä mulla ole koiria joista voisin jauhaa näyttely- ja toko- ja agilitypulinoihin, niin silti toi foorumi on just mulle tehty. Maailman paras foorumi, kiitos vaan kaikkien upeiden, erilaisten ihmisten. Tää kuulostaa nyt varmaan kokonaisuudessaan tosi ällöimelältä perseennuolennalta, mutta näin asiat vaan mun mielestä on. Toki on niitäkin päiviä kun tekis mieli manata suurin osa foorumin porukasta alimpaan helvettiin ja kaivaa joidenkin silmät lusikalla kuopistaan ulos, niin silti, ootte ihania!

Toinen asia mistä mun teki mieli avautua on se et mun tekis kamalasti mieli soluttautua takas virtuaalikoirajuttuihin mutta oon niin kauheen epävarma. Mun touhut menee aina siihen etten oikein jaksa panostaa kisaamiseen (ja jos oon oikein ymmärtänyt, ei niitä kisoja enää ihan kamalasti olekaan?) ja vaihdan vaan ennemin ulkoasuja viikon välein koska rakastan kikkailla Photoshopin ja koodien kanssa. Tekisin muuten muille koko ajan ulkoasuja mutta en vaan jotenkin osaa muille tehdä niin hienoja kun mitä itelleni, kun tiiän aina tarkkaan oman makuni ja että jos teen jonkun mistä mulla on mielikuva niin se myös tulisi sitten käyttöön ja muutokset on niin paljon helpompia tehdä itelle kun jollekin muulle... Tätä pitää tosin harkita nyt oikeasti vakavasti, mä niin kovasti haluaisin!

Mut tohon ulkoasujuttuun voisin vielä mainita tänkin mistä on ollut nyt vähän jupinaa tuolla foorumilla: on tosi turhauttavaa tehdä muille ulkoasuja kun joko se ulkoasu johon on käytetty tosi paljon aikaa ei tule käyttöön (mikä on tosin vielä ymmärrettävissä, koska ei se aina miellytä sitä ulkoasunhakijaa, tietenkään) tai sit käy niin että käytät ulkoasun alkuperäisversioon jonkun 2h omaa aikaasi, sitten tullaan sanomaan että "jos tekisit muutamia muutoksia niin tää tulis käyttöön!", sit menee muutoksiinkin se about 1-2h yhteensä. Ja sit käykin niin että koko ulkoasua ei näy ikinä missään ja hetken kuluttua haetaankin jo uutta ulkoasua. :c Vie vähän fiilistä. Mut ehkä mä voisin ruveta taas elvyttämään mun taitojani koska tiiän että oon oikeesti aika hyvä ja niin. Hihii! Oon nyt vähän intoa täynnä.

Tällä hetkellä mua ei masenna kauheesti ees hullu mahakipu ja alkavan pissatulehduksen oireet. Ootan vaan perjantaita että nään taas mun oman rakkaan, ja ennen perjantaita ehdin vaikka tekeen ulkoasuja ihan kokonaisuudessaan ja phihihi oon vaan nyt aika hyvällä mielellä! :) Tekis mieli vaan halata kaikkia ihmisiä ja jakaa tätä iloa kaikille. Pus!

we won together

Anteeksi, jos joku ei vaan jaksa lukee mun päiväkertomuksia ja selityksiä koirista, mut anteeks tällänen mä oon ;-)

Elikkä siis 14.11 isänpäivänä me kävästiin Helmin kanssa agilitykilpailuissa, aluks olin siellä yksin, mutta sitten mun hoitokoirien omistaja tuli lopulta sinne kuvaamaan ja tsemppaamaan.
Radalta ei löytynyt niinkään vaikeita kohtia, mutta kuitenkin jotain, missä sain miettiä, että miten saan Helmin menemään tossa ja tossa. Helmi meni kuitenkin ihan täydellisesti, vaikka vähän ennen keppejä se meinas lähteäkin jonnekin ulos kehästä ja mulla meinas iskeä paniikki ja vähän karjasin :-D
Maaliin päästessä meidän rata oli suoritettu täysin puhtaasti, mun päässä raksutti vaan yksi asia, paljonko meidän aika oli. Kiireen vilkkaa menin hoitokoirien omistajan luokse ja kyselin siltä meidän aikaa ja olin niin seota kun kuulin että ihanneajan sisään se meni. Siinä me sitten halittiin ton kanssa ja mä olin ihan sekasin. Lopulta vaan kolme koirakkoa kuudestatoista selviytyi puhtaalla nollaradalla, näistä me oltiin kolmansia. Jee! ;)

Mä oon nyt sitten taas sairastellut, viikonloppuna oli lämpöä 37.5 astetta, tänään on ollu vaan 37,0 korkeimmillaan. Kävin sitten terveysasemallakin, siellä mittailtiin tulehdusarvoja ja kuunneltiin hengitysteitä. Aluksi meinasivat lähettää mut nielunviljelyyn, mutta lopulta päätyivät siihen, että laittavat mut päivystävälle lääkärille.
Tulehdusarvot olivat alle 8, joten eivät korkeat. Päivystävä oli antanut mulle reseptin ja sanonut että alotetaan jos korkeat tulehdusarvot, muuten ei tarvitse. Mä stressasin aika paljon sitä, että joudunko alottaan sen pillerireseptin, muttei se onneksi ollut pakollinen, kun tulehdusarvot olivat niin matalat. :) Mulla on aina kauheita ongelmia saada pillerit nieltyä, mä pelkään sitä makua ja kaikkea, hyi! Ja tää on ihan kalkkitablettien ja paratabsien vika!
Mä en saa öisin kunnolla ees nukuttua, kun mä vaan yskin ja äitillä meinaa mennä muhun hermot, kun sekään ei saa nukuttua. Sen takia se mut sinne terveysasemalle käskyttikin.

Mun pitäs vielä tänään käydä Megaeläimessä, kun voitin liput lemmikkimessuille, jee! Mulla on nyt kaks lippua sinne, joten otan hoitokoirien omistajan mukaan. Voinhan mä sit ilman sitä siellä välillä kulkea, mut on se silleen kiva sinne jotain seuraa saada, ettei tarvii yksin haahuilla ja kahmia niitä näytteitä osallistuen kilpailuihin :DDd

Tähän loppuun mä pistän meidän agilityradan, toivottavasti kukaan ei pahasti järkyty ;)

Usko eiliseen

En aina itsekään ymmärrä itseäni, ja tänään on taas tällainen ihmettelypäivä. Miten mä en ole aiemmin tullut kuunnelleeksi The Beatlesia?!

The Beatles on toki nimiä, joita ei ole millään voinut välttää täysin. Yesterday tuli tutuksi peruskoulun musiikintunneilla, sillä sitä tuli varmaan lauleskeltua kaikkein eniten. Myös Let It Be, Help!, Here Comes The Sun ja monet monet muut The Beatlesin kappaleet ovat erinäisistä syistä käyneet ainakin jossain määrin tutuksi.
En ole kuitenkaan koskaan pysähtynyt kuuntelemaan näitä kappaleita sen kummemmin. Ne on olleet vaan jonkun joskus kauan sitten olemassa olleen, klassikoksi nousseen bändin kappaleita. "Jotain ikivanhaa musiikkia - plaah!"

En tiedä mikä sai mut tänään kirjoittamaan Youtuben hakukenttään "The Beatles" ja painamaan enteriä, mutta niin vaan kävi. Eika aikaakaan kun huomasin viettäneeni jo pitkän tovin The Beatlesin parissa. "Hei, näähän on oikeasti loistavia!" Loistavakaan ei tosin tunnu riittävän kuvaavalta sanalta The Beatlesin kohdalla.

Mua alkaa pikkuhiljaa epäilyttää ilmaisun "Rakkautta ensi silmäyksellä" todenperäisyys. :D Itse huomaan ainakin musiikin kohdalla lämpeneväni usein vähän liiankin hitaasti. The Beatlesin osalta siihen meni semmoset parikymmentä vuotta. Okei, ei ehkä ihan, mutta vähintään 12 vuotta.

Älkää sortuko samaan mihin mä kaikki nämä vuodet aiemmin, vaan nyt jokainen pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan. Saanko esitellä: The Beatles!

Help!

Please Mr. Postman

Yesterday

P.S. The Beatlesin ystävät, vinkatkaas mulle bändin parhaita kappaleita!

Sisko kerto jonkin aika sitten että sen tuttu on raskaana, 18-vuotias abiturientti tyttö. Kuulemma pillereiden kanssa oli pelleilty, syöty välillä montaa laattaa putkeen ja välillä sit taas unohdettu syyä olleskaan. Menkat oli tän takia niin sekasin, ettei raskautta tajuttu kun vasta yli kolmannen kuun. Tyttö päätti hakea jotakin erikoislupaa raskauden keskeytykseen, mutta siinä prosessissa ois kestäny kuukauden, jollon lapsi ois taas ollu isompi ja kehittyneempi.

Eilen sisko sitten kertoi että kenestä oli kyse ja että hän meinaa lapsen nyt pitää. Tämä tyttö on siskoni ihan yksi hyvistä ystävistä, joten tiiän itekin mimmonen henkilö kyseessä ja oon ehkä vähän kauhuissani. Tyttö eros sen poikakaverista tossa pari kuukautta sitten, mutta lapsi siis on tämän eksän eivätkä he ole lapsen takia palaamassa yhteen. Isä tietää asiasta ja suhtautuu asiaan ihan myönteisesti, kuten myös molempien vanhemmat, onneksi!

Nää molemmat tulevan lapsen vanhemmat on vaan vielä niin lapsia, että sääliksi käy kun nuoruus jää näin kesken nyt :(. Yhdelle oman ikäselle ala- ja yläasteluokkalaiselle syntyi lapsi tuossa yli vuosi sitten, eikä hän kovin pirteältä ja iloiselta ole näyttänyt eikä vaikuttanut. Yhdellä oman ikäisellä tutulla taas on reilun vuoden ikänen lapsi ja he taas vaikuttavat pikkuperheenä oikein iloisilta tilanteeseensa. Nämä jälkimmäiset olivatkin jo aika kypsää ja järkevää porukkaa, toisinkuin tämä luokkalainen ja nämä tulevat vanhemmat.

Varmasti vaikka lapsen saa millon, se tuo myös aivan kamalasti iloa ja tarkoitusta elämään, mutta olis se silti aivan mahtavaa jos kaikki lapset voisi syntyä taloudellisesti vakaassa tilanteessa ja suunniteltuina.

Oon aivan mielettömän kiitollinen kyllä siitä että omalle kohdalle ei oo tommosta yllätystä vielä tullut, vaikka tuntuu että koko ajan kuulee ympäriltä näitä vahinkotapauksia, ihan hyvin niin ois voinu käydä mullekin. Mut mitäs sitten jos tässä pian tämmönen ylläri kohdalle iskeekin? Pakosti tulee mieleen että mitä sitä sitten tekisi. Kesällä puhuttiin kavereiden kanssa että oikeestaan lapsen tekeminen ois semmonen "helppo" ratkasu jos ei tiiä mitä elämältään haluaa :D. Sen jälkeen sit voi vaan tyytyväisenä olla äiti. En vois kuvitella vielä viiteen vuoteen hankkivani lasta, mutta jos sellainen vahinko tapahtuisi, en kyllä voisi aborttiakaan tehdä. Vaikka tilanne olisi mikä, en myöskään pystyisi antamaan lasta pois synnytyksen jälkeen. Oon kuitenkin jo aikuinen ihminen, joten kyllä äidiksi sitten alkaisin.

Toivon kyllä ettei lapsiasioita tartteis pariin vuoteen alkaa miettimään, vaikkakin usein oon haaveillu raskausmasusta ja joskus semmosia pienimuotoisia lapsikuumeita tulee, mutta silti en voisi kuvitella olevani täysin vastuussa jonkun toisen elämästä. Antakaa ne tulevat vauvat pliis vielä muutaman vuoden jollekin toiselle!

Joskus tulevaisuudessa haluan ehdottomasti lapsia ainakin kaks kappaletta ja joskus unelmoinkin mun ja Jussin ihanasta perheestä <3.

Mutta niin, älkää pelleilkö pillereillä, muistakaa aina ehkäisy ja muistakaa että ehkäisyn kanssakin lapsi saattaa olla tuloillaan! Harvat nuoret oikeestioikeesti ees tajuaa, että seksistä voi ihan tosissaan seurata lapsi.

itse en koskaan uskalla puhua muusta kuin raitiovaunuista

Heippis kaikille! Vihdoin mäkin ehdin tulla tänne kirjoittelemaan ja kertomaan itestäni. Oon 18-vuotias nuori nainen (omissa silmissä tosin vielä tyttö) nimeltä Emilia. Empuksi mua kutsutaan, ja vaan ne jotka ei mua jotenkin tunne kutsuu Emiliaksi. Musta se kuulostaa kuitenkin aina jotenkin hirveen viralliselta. :D 10-vuotiaana saamani päähänpistoksen takia liikun kuitenkin Karvaturreissa nimimerkillä mia, enkä oo sitä sitten kehdannut vaihtaa pois. Tosiaan, onko se nyt sitten kuusi, seitsemän vuotta kun olen Karvaturreissa pyörinyt eli eläkkeellejäämisikä häämöttää jo.. Tai sitten ei!

Olen Porvoon turkulainen eli asun Porvoossa, mutta olen syntynyt Turussa ja asustanut siellä kuusi vuotta elämästäni. Ja vaikka oonkin asunut Porvoossa melkein puolet kauemmin kuin Turussa, on se silti vähän niinkuin mun toinen koti. Siellä on mukavaa.
Toimin ylijumalaisena abiturienttina Helsingin Kruunuhaan ylijumalaisessa Sibelius-lukiossa (...). Olen siellä musiikkilinjalla ja pääaineena mulla on laulu. Laulaminen onkin iso osa mun elämää. Aloitin laulamisen bändissä neljännellä luokalla ja siitä se on sitten jäänyt. Lukion mukana on tullut paljon uusia mahdollisuuksia esiintyä ja tehdä musaa ja ennen kaikkea oppia!



Mulla on suuria suunnitelmia elämälle ja tykkään unelmoida. Ajattelen paljon syvällisiä juttuja, kuten sitä miten voi olla olemassa planeetta nimeltä Maa ja että siellä on niinkin outoja olioita kuin ihmiset. Tykkään syödä hyvin ja paljon ja ruoantekokin on ihanaa. Ystävien kanssa on ihana nauraa ja juoda teetä kynttilänvalossa, käydä kävelyllä ja näyttää tahallaan mahdollisimman tyhmältä kaikissa kuvissa.
Yritän ajatella elämästä positiivisesti. Kaikilla asioilla on aina jokin hyvä puoli.
Oon myös ehkä maailman herkin ihminen, ja sen piirteen oon kyllä perinyt rakkaalta Paula-mummiltani. Itken lähes jokaisessa vähänkin innostavassa/surullisesssa/muuten vaan liikuttavassa tilanteessa. Sukujuhlat - itken. Leffat - itken. Kuuntelen musaa - itken. No en nyt ihan aina, mut usein! Mut musta se on vaan ihan kiva puoli mussa. :) Innostun myös tosi herkästi uusista asioista, varsinkin jos se koskee jotain mulle tärkeitä juttua kuten nyt esimerkiksi laulamista. Nukkuminen on innostuessa hyvin vaikeaa!

mutta ne tytöt olivat kertoneet surullisiakin juttuja ja toisaalta illoista rannalla, jolloin mikään ei voisi olla paremmin


Oon aina ollut tosi eläinrakas. Pienenä tykkäsin niin paljon kissoista, et jopa muovinen punainen leluvene oli mulle kissa. Vuosien saatossa kissaihmisestä on kuitenkin tullut enemmän koiraihminen, vaikka kissoista tykkään vieläkin. Jos oisin eläin, oisin kissa, mut koiran ottaisin ensisijaisesti kyllä lemmikiksi. Äidin allergian vuoksi meille ei oo kuitenkaan voitu ottaa kumpaakaan. Meillä on kuitenkin ihana kani, Allu. Allu on kahdeksanvuotias, mut hyvin pirtsakka ja nuorekas vanha ukkeli. Ei siitä ees huomaa että se ois niin vanha. Se on aika söpö kun se purisee.
Melkein koko pienen ikäni oon kuitenkin halunnut koiraa ja rotu on aina ollut sama: basenji. Sellainen oma ruttunaama ois ihana, mut pitää odotella vielä muutama vuosi että on varaa ja asunto. :>

ja jäniksiä voi nähdä hyvin yllättävissä paikoissa
ja jonkun toisen joka ei ole saanut unta

Huh, en kyllä keksi enää paljoa kirjoitettavaa... Tykkään kyllä kirjoittaa, mut mulla on hirmu paljon muutakin tekemistä aina, joten ehtiminen menee aika tiukoille. Mut silloin kun kirjoitan, kirjoitan yleensä paljon. Mulla on myös tapana innostua siitä kirjoittamisesta niin, etten yhtään katso mitä kirjoitan. Sen seurauksena voi olla iso joukko pitkiä ja vaikeaselkoisia lauseita, mut sanokaa sitten jos ette ymmärrä jotakin kohtaa! :D

Musta on ihanaa fiilistellä musiikkia ja ilman tuoksua.

Ihmiset jotka tietävät
Liian tarkasti toistensa pahat teot
Ovat lopulta
Samanlaisia kaikkialla
Maassa rauha on sama kuin lunta

Lumi peitti huonot puolemme
Vallanhimon, itsekkyyden

Musta, niljaisten lehtien kaupunki
Tuli valkeaksi ja sai
Meidätkin hetkeksi sädehtimään

you're just insecure

Mun on jo pidemmän aikaa tehnyt mieli perustaa uusi blogi. Kakofoniaa? en päivittänyt moneen kuukauteen ja into sinne kirjoittelemiseen katosi ihan kokonaan kesäloman aikana. Rupesin joskus elokuussa miettimään, jos perustaisin uuden blogin tai edes vaihtaisin vanhan nimeä, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Mitään uudistusta en saanut aikaiseksi koko syksyn aikana ja viime viikolla tein uroteon, jota olen vartonut jonkin verran: poistin Kakofoniaa? kokonaan Bloggerista. Hip hurraa!

Raadan tällä hetkellä 37 tuntista kouluviikkoa aina maaliskuuhun saakka. Tuntuu tosi hölmöltä lähteä kouluun pimeällä ja tulla takaisin kotiin pimeällä. Kaiken valoisan ajan vietän sisällä koulussa, jollei mukaan lasketa reipasta kävelyretkeä ruokalaan ja satunnaisia muita retkiä ulkoilmaan. Täysi jakso tarkoittaa myös karmeaa läksymäärää ja vähäistä vapaa-aikaa. Välillä tulen miettineeksi, miksi edes valitsin musiikkilinjan, joka on kaikki pelkkää ylimääräistä työtä muun koulunkäynnin lisäksi. Viikonloppuisin pitäisi keskittyä koulujuttuihin, mutta se ei vaan tahdo onnistua, koska yhä useammin vietän viikonloppua Tampereella (tai kotona) poikaystävän kanssa.

Tästä päästäänkin näppärästi aiheeseen tulevaisuus ja koulutus, josta Maisa ainakin ilmoitti haluavansa lukea. Suunnittelin tulevaiuuteni valmiiksi jo yläasteen aikana. Alunperin olin reipas toimittajan alku, mutta viikko sanomalehden toimituksessa tomutti haaveet kokonaan. Näillä näkymin suuntaan lukion jälkeen Turkuun ja oikikseen. Olen jo tässä vaiheessa tutkinut ties mitä jatkokoulutusmahdollisuuksia, mutta oikis ja journalistiikka ovat ainoat, jotka oikeasti kiinnostavat. Tai jos löydän hyvältä kuulostavan alan, kiinnostus tyssää viimeistään siihen lyhyeen matematiikkaan, jonka taidan jättää kirjoittamatta. Aina ei ole elämä reilua.

Viime viikolla meidän piti alustavasti suunnitella mitä aineita halutaan kirjoittaa sitten hamassa tulevaisuudessa. Mulla näyttäisi listalla olevan äidinkieli, pitkä ruotsi, englanti, yhteiskuntaoppi, psykologia ja espanja. Opon kanssa oltiin molemmat sillä linjalla, että noi olisivat ihan hyviä. Toki lisäksi voisi vielä lisätä tai espanjan korvata matematiikalla, mutta siitä en tiedä. Kuusi ainetta tuntuu ainakin musta ihan tarpeeksi isolta/sopivalta määrältä. Onneksi tässä on vielä jonkin verran aikaa miettiä. Mun oma oloni on vaan varmempi, kun tiedän mihin tähdätä ja minkä eteen tehdä töitä. Edes jonkinlaista hallintaa tähän lievästi kaaottiseen elämäntilanteeseen. (:

Mun on viime aikoina tehnyt mieli valokuvaamaan. Tilannetta ei yhtään helpota WHI, josta tulee katseltua päivät pitkät ihania ja hienoja valokuvia. Jos vaikka saisin joku viikonloppu reipastuttua sen verran, että nappaisin kameran kouraan ja houkuttelisin jonkun malliksi. Ihmiset ovat kyllä nykyään ainut kohde, jota jaksan kuvata. Toisaalta, nyt kun talvi tekee tuloaan, mun tekee entistä enemmän vain mieli kuvata filmille. Ensin pitäisi suorittaa koululla valokuvauskurssi, jotta pääsisin kehittämään kuvia itsekseni.




Mew - 156

Ei rakenneta tulevaisuut oppisopimuksella, lämmitä sauna lukion päästötodistuksella

Mun on ihan pakko kirjoittaa tästä! Nimittäin opiskelusta ja tulevaisuudesta/tulevaisuuden suunnittelusta. Jotenkin eilen vaan heräsin, että mitä hemmettiä haluan elämältä? Miksi oon sellaisessa koulussa, joka ei oikeastaan kiinnosta mua loppuen lopuksi ollenkaan?

Tänään meidän koulussa oli avoimet ovet, eli yläasteelaiset kävivät tutustumassa meidän kouluun. Mulla on edessä huomenna sama "kierrätys"-rumba, koska olen viime keväänä lupautunut tutoriksi. Jotenkin, kun katsoin niitä nuoria 9lk tyttöjä ja poikia, niin halusin vaan takas yläasteelle. Takaisin yhteishakuun, miettiä ihan oikeasti, että mihin haluaa. Tein niin hirveän hätiköityjä päätöksiä silloin ja nyt kun toista opiskeluvuottani olen opiskellut jo hetken, niin tuntuu siltä, että mitä ihmettä teen tässä koulussa? Voiko oikeasti opiskella yrittäjyyttä ja asiakaspalvelua? Eikö ne opita ihan elämän kautta? Pitääkö oikeasti käydä koulussa tietääkseen mitä riskejä yrittäjyydessä on? Eikö tyhmempikin tajua sen?

Mietittiin kans poikakaverin kanssa eilen tulevaisuutta. Siis mitä suunnitelmia meillä on elämälle työn kannalta. Oon aina ajatellut, että tarvisin päämäärän, että jaksaisin opiskella ahkerasti. Mulla ei oikeastaan ole päämääriä. En osaa suunnitella elämääni hirveän pitkälle, olen aina ihaillut sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät siihen. Elän aina hetkessä. Multa kysyttiinkin kysymys: mitä sä haluat tehdä? En tiedä. En ihan oikeasti tiedä. Aloin kuitenkin miettimään, että kauppiksen jälkeen välivuosi töitä tehdessä, että ehtisi miettiä mitä tekee. No sitten multa kysyttiin: mihin haluat töihin? Siinä oli taas sellainen kysymys mihin en osannut vastata. Millaisiin töihin haluan: en tiedä. Onko rahalla väliä: en tiedä. Haluanko opiskelemani alan töihin: en tiedä. Inhottavaa tää tietämättömyys. Joskus olis vaan niin helppo voittaa lotosta ja viettää makoisaa kotielämää "päivä kerrallaan".

Sitten mulla ärsyttää ihan sikana se, että monet lukiolaiset pitää meitä ammatillisellapuolellaolevia opiskelijoita roskasakkina. Ja että ammattikoulun tyypit pitää lukiolaisia säälittävinä lukionörtteinä. Ei voi muuta kuin sääliä tällaisia ihmisiä! Oikeasti onko järkeä vertailla kahta täysin erilaista vaihtoehtoa, jokainen meistä tekee päätöksen haluamallaan tavalla haluamaansa paikkaan.

T. Nälkäinen ja vähintäänkin yhtä veeittuuntunut Anni

Pimeitä pelkoja(ko)

© Sebastian Reinecke, Flickr (lisenssi)

Hei, olen Hanna, pian 20v ja pelkään edelleen pimeää… Joku ulkopuolinen olisi varmasti repinyt huumoria eilisestä lenkistäni. Säikähtelin pimeässä metsässä milloin kuusentainta ja milloin solisevaa puroa.

En tiedä käykö syyttäminen hyvää mielikuvitusta, heikkoja hermoja vai kenties molempia, mutta olen koko pienen ikäni pelännyt pimeässä kulkemista. Pelko on vuosien varrella muuttanut luonnettaan, mutta ne samat kauhuntunteet nousevat yhä edelleen pimeässä pintaan.

Kuten ehkä aika moni muukin, pienenä suurin syy pelkoon olivat pimeässä lymyilevät kummitukset ja hirviöt. Ne lymyilivät aivan kaikkialla missä nyt pimeää vain sattui olemaan. Enää en myönnä varsinaisesti pelkääväni aaveita. Toisaalta jos joku sulkisi mut hautausmaalle syksyisenä yönä, saattais nuo vanhat tutut haamut ryhtyä jälleen kaveeraamaan.
En myöskään pelkää enää pimeitä huoneita, PAITSI isoäitini edellisen talon kellaria. En koskaan käynyt kyseisessä kellarissa rappusia pidemmällä enkä varmasti menisi vieläkään, vaikka mahdollisuus tulisi. En myöskään yleensä pelkää muiden ihmisten seurassa pimeää. Silloin pimeys on lähinnä jännää ja ehkä vähän naurattaakin.

Sen sijaan pimeässä metsässä on karmeeta kulkea yksin. Juuri eilen päätin oikaista metsän poikki, jotta matka sujuisi lyhyemmin, mutta edes taskulamppu ja kuulokkeissa soinut musiikki eivät pelastaneet. Ties millaisia murhamiehiä ja muita hämäräpuolen hiippailijoita pimeissä metsissä kuljeskelee. Ei ole lainkaan kiva törmätä pimeässä vastaantulijaan, jota ei tunne ollenkaan.
Pelkään törmääväni metsässä myös johonkin isoon villieläimeen: hirveen, karhuun, suteen tmv. En ole koskaan kohdannut mitään noista eläimistä villinä kasvokkain, hirven kyllä nähnyt kauempaa. Siitä huolimatta kärsin jonkinasteisesta villieläinpelosta.

Edellisessä asuinpaikassani oli metsätie, jolla me käytiin aina pienempänä laskemassa pulkkamäkeä. Tien vierellä on kallioita, joissa me tykättiin kanssa kiipeillä. Mulle on jäänyt jonkinlainen ahdistus tuota tienpätkää kohtaan. En itse tiedä mistä se johtuu, mutta äiti valaisi mua kerran asiasta.
Olin joku kevät kallioilla kiipeillessäni löytänyt eläimenjäljet ja tullut vauhdilla alas. Hoin paniikissa äidilleni, että pitää mennä pois ja äkkiä. Äiti olisi halunnut käydä katsomassa näkemiäni jälkiä, mutta nostin niin ison äläkän, ettei sinne kuuleman tosiaankaan ollut enää asiaa. Lähdettiin sitten pois ja silloisen ystäväni isä kävi metsästyskavereidensa kanssa katsomassa jälkiä. En tiedä löysivätkö he noita näkemiäni jälkiä, mutta myöhemmin kyseiseltä seudulta on löydetty useampaankin otteeseen karhunjälkiä.

Ihmisen tekemien rakennusten ei kuulu olla tyhjillään, joten autiot talot herättävät myös vilunväristyksiä. Kaikkein järkyttävintä on huomata, että jossakin autiossa talossa näyttäisikin yhtäkkiä olevan elämää. Huomasin pari viikkoa sitten, että eräässä kylän autioista taloista paloi valo ja voi sitä fiilistä kun kuljin siitä ohi. Piti pistää töppöstä toisen eteen kun kuvittelin jo vaikka mitä itsekseni…

Pimeän pelosta ei taida päästä oikein millään… Johan tässä on tullut pian 20 vuotta katseltua pimeitä öitä, mutta nuo pelontunteet ei vaan koskaan hellitä. Ei siis liene vaikea uskoa, etten katsele kauhuleffoja. Mielikuvitukseni tarjoaa mulle ihan tarpeeksi aiheita pelkoon ilmankin. :D

The Piano Echoes

Perhetuttu ampui itsensä kotinsa kylpyhuoneessa viime lauantai-iltana.
Työkaverini veli heittäytyi junan eteen kolme viikkoa sitten.
Toinen perhetuttu hirttäytyi kellariinsa viime keväänä, josta sen pieni poika löysi isänsä kuolleena.

Yhden ihmisen elämään voi mahtua ihan hirveästi murhetta, enemmän kuin kukaan ulkopuolinen ymmärtääkään. Yksi tärkeimmistä opeista, mitä opin lukiossa oli: "Älä koskaan leiki toisen ihmisen tunteilla." Jokaista pitäisi arvostaa sellaisena kuin he ovat. Maailmassa on miljardeja ja miljardeja ihmisiä, eikä jokaiselle riitä väkisinkään suurta osaa tässä näytelmässä, mutta lähimmäiset ihmiset asettavat toisilleen arvon. Omasta energiasta pitäisi jakaa muillekin, yrittää auttaa niitä joilla sitä ei ole.

En tuntenut yhtäkään tapausta henkilökohtaisesti ollenkaan, mutta silti mua itkettää. Joskus toivon, että edesmenneet näkisivät, kuinka paljon heitä kaivataan.

Winter wonderland

A beautiful sight,
We're happy tonight.
Walking in a winter wonderland.

Flickr, m.prink

Kuulun niihin ihmisiin, jotka kiertelemättä rakastaa talvea. Talvessa parasta on pimeys, tähtikirkasta kuun valaisemaa maailmaa kauniimpaa ei ole. Koivujen oksat on kuurassa ja kun valo osuu niihin, ne oksat kimaltelevat pimeässä kuin niissä olisi tuhansia pienen pieniä timantteja. Kuun valo värjää koko maailman siniseksi ja tähdet loistaa taivaalta. Tunnelmaa ei ainakaan puutu. Itse pidän kävelemisestä nimenomaan valaisemattomalla tiellä tai pellolla. Valaistu on tylsä ja ankea. Seuraavana päivänä tietää tuijotelleensa taivaalle, kun niskat on jumissa. Se on jotenkin vapauttava tunne, kun on pimeää ja samalla kirkasta, siitä saa voimaa ja mulle ainakin tulee aina tosi hyvä mieli pelkästään kävelemisestä pimeässä.

14.11. © Elina

Toinen asia, mistä pidän, on lumisade. Se on jotenkin tyynnyttävä ja rauhallinen. Jos jokin asia stressaa, niin ehdottomasti yksi parhaista lääkkeistä on lumisateessa käveleminen. Mitä tiheämpi lumisade, sitä hiljaisempaa on. Se rauhoittaa valoisallakin. Talven hiljaisuus on ehkä juuri se syy, miksi talvi on niin ihana. En välitä muutenkaan melusta ja suurista ihmisjoukoista, joten talvi on ehdottomasti minun aikaa.

Olen pitänyt talvesta niin kauan kuin muistan. Kesällä mulla on aina liian kuuma ja lisäksi inhoan sääskiä, mäkäräisiä ym. ötököitä. Talven pakkasissa ja lumessa on jotain, mikä tekee siitä niin hienon. Aamulla ihastelin valkeutta ajaessani kouluun, ensimmäinen (tai toinen) näin luminen ja talvinen päivä! Ei parempaa ole. Edes tiellä loikkivat porot ei pilanneet oloa. Ihana talvi!

Valkoiset aamutkin tuntuu ihanilta, eilen aamulla heräsin Rellan kuolapusuihin ja kun näytti, että aamu kirkastuu tosi hienoksi, lähdin pihalle kuvailemaan otusta, eiliseltä siis tuo viereinen ja alla oleva kuva. Tästä marraskuusta ei voi ainakaan sanoa, että olisi synkkää ja mustaa, ei ainakaan Rovaniemen korkeudella. Saa nähdä, milloin iskee märät loskakelit ja musta synkkä pimeys. Nyt pitää kuitenkin nauttia tästä. 

Rella

Yksinkertaisesti mie

Kirjoitin jo valmiiksi pitkän (liian pitkän) selostuksen siitä kuka mie olen ja mistä tulen, mutta poistin sen ja taidan nyt kirjoittaa hieman yksinkertaisemmin. En usko, että juuri kukaan jaksaa lukea pitkän pitkää selostusta minusta, joten päädyin tällaiseen ratkaisuun.

Kuka?
Olen Elina (niin oikeasti kuin turrilassakin), 18-vuotias tyttö Rovaniemeltä. Asun pienehkössä kylässä nimeltä Oikarainen. Se sijaitsee 20 km päässä Rovaniemen keskustasta. Olen syntynyt 18.8.1992 eli horoskooppimerkki on jellona. Koko ikäni olen asunut tässä samassa pikku kylässä ja vieläpä samassa talossakin.

Koulu
Tällä hetkellä opiskelen Lapin ammattiopistossa kartoittajaksi. Hetken mielijohteesta aloitin myös lukion, kun siellä oli tyhjiä paikkoja. Sitä päätöstä olen katunut monesti, mutta toivon, että siitä kuitenkin joskus hyötyy. Kovin moni ei tunnu tietävän, mitä kartoittaja tekee, mutta se on sellainen joka kävelee kummallisen kepakon kanssa esimerkiksi tiellä tai jossakin pusikossa. Kartoittaja myös mittaa tonttien rajapyykit ym. paikoilleen.

Ulkonäkö
Olen noin 172cm pitkä ruskeahiuksinen ja sinisilmäinen. En lihava enkä laiha, vaan ihan sopiva. Myös silmälasit löytyy. Pukeudun yleensä koulussa ja kaupungissa farkkuihin ja huppariin, kotona ja muutoin vapaa-ajalla riekkuessa kollareihin, tuulihousuihin ja muihin rennompiin vaatteisiin.

Perhe
Asun edelleen kotona ja perheeseen kuuluu vanhemmat, kaksi pikkusiskoa ja pikkuveli. Isovelipuoli on jo muuttanut pois kotoa. Eläimellisemmät perheenjäsenet ovat suomenpystykorva (rekisteröimätön sellainen) Sissi 10v, sekarotuinen Rippu 6v, lhasa apso Jekku 3v, labradorinnoutaja Rella 17vk, kissat Penni 4v ja Siiri 1v, venäjänkääpiöhamsteri Nemo 2v. Lisäksi löytyy akvaario kaloineen ja kotiloineen.

Harrastukset ja kiinnostuksen kohteet
Koirat. Harrastan näyttelyissä pyörimistä ja toistaiseksi kotitokoilua. Tykkään myös lukea koirien koulutuksesta ja käyttäytymisestä. Valokuvauksesta pidän myös, samoin luonnossa liikkumisesta. Myös lukeminen on mukavaa puuhaa, sille pitäisi vain olla paljon enemmän aikaa. Pidän myös erilaisten puutöiden tekemisestä, mutta ikävä kyllä meillä ei kotona ole sellaisia tiloja, missä niitä voisi tehdä. Puutöiden parissa voisin viettää aikaa vaikka kuinka kauan. Seuraan myös ahkerasti talviurheilua telkkarista. Viime keväänä opin katsomaan myös jääkiekkoa, johon koukuttui kerralla...

Rella lossilla

Toivoisin, että minusta tulee isona...
Tähän en osaa vastata ollenkaan. Ehkä alan töihin kartoittajana, vaikka se ei unelma-ammatilta tunnukaan. Vielä vuosi aikaa miettiä, sitten voisi olla vuoden töissä, jos töitä vain löytyy ja miettiä lisää ellei tässä vuoden sisällä yhtäkkiä kirkastu, mitä haluan tehdä.

Unelmoin...
isosta maatilasta. Oikeasti haluaisin ison maatilan (maitotilan), se olisi oikeasti niin hienoa ja siinä työssä viihtyisin varmasti. Tämä kuuluu kuitenkin mahdollisesti toteutumattomiin haaveisiin, koska mulla ei ole aavistustakaan, miten maatilaa pidetään eikä tarvittavia tilojakaan sellaisen pitämiseen. Lisäksi haluaisin hyvän järjestelmäkameran (hyviä objektiiveja), aikaa, itsevarmuutta, rikastua...ym. tavallista.

Luonteeltani olen...

Perusminä

Hmm. Kavereiden seurassa olen puhelias ja koheltaja, joka onnistuu aina söhläämään kaikki asiat. Minua ei oikeastaan haittaa vaikka onnistunkin nolaamaan itteni. Siihenkin tottuu, kun joka päivä tekee jotain, minkä takia voisi vajota maan alle, jos jaksaisi. Lopulta ei viitsi enää edes hävetä. Tuttujen seurassa saatan pelleillä ja tolloilla just niin lapsellisesti kuin osaan. Enkä varmaan ole ihan väärässä, jos väitän, että viereinen kuva kuvaa minua aika hyvin. :D Kuvasta kiitokset SaaraHobulle. Inhoan esiintymistä ja suuria porukoita. Yleisesti ottaen olen melko päättäväinen ja jos päätän oikeasti tehdä jonkin asian kunnolla, mie myös teen sen kunnolla. Olen melko optimistinen ihminen enkä jaksa hermostua pienistä vastoinkäymisistä. En myöskään stressaa kovin helposti asioista. Teen sen, minkä jaksan ja ehdin. Luonteeltani olen toisaalta rauhallinen ja toisaalta melko äkkipikainenkin. En suutu helposti, mutta sitten kun suutun, niin mie suutun ihan oikeasti. Pitkävihainen mie en kuitenkaan ole, vaan räjähdän kunnolla ja sitten oon taas ihan normaali oma itseni.