Blogiin kirjoittamisen sietämätön vaikeus

Oon koko päivän odottanut, että mulla olis enemmän aikaa kirjoittaa ensimmäinen kunnon merkintä. Ja nyt se aika on tullut! Kello on kahdeksan illalla, ja mulla on hyvin aikaa kirjoittaa mun ajatuksia ylös!

... Klo. 22.34
Mun piti alun perin kirjoittaa ihmisten eroista 'järki ja tunne' -saralla, mutta en vaan osaa laittaa mun ajatuksia sanoiksi. Tähän mennessä olen kirjottanut jo 3-4 eri versiota, jossa käsittelen tätä aihetta mun eilisen epäonnistuneen illan pohjalta. Mun pitää olla aina se kaikista nokkelin, järkevin ja hauskoin, siksi kaikki mitä just suolsin tähän tekstikenttään vaikutti eskarilaisen kirjoittamalta. Ajatukset kiertää kehää: "Jos kirjotan tähän näin, joku varmasti ajattelee että oon lapsellinen ja epäkypsä. Enkä mä voi valittaa koko aikaa muista ihmisistä, ehkä mussa on loppujen lopuks vikaa?"

Tässä se nyt on: blogiin kirjoittamisen sietämätön vaikeus. Tässä on taas se seinä, jota päin juoksin liian monta kertaa yrittäessäni pitää omaa blogia. Kuhmu löytyy näköjään edelleenkin otsasta.

Okei, tarvitsen vakavan tason blogiterapiaa. Ensimmäinen, yksinkertaisin vaihe on jo takana; niin kuin araknofobiselle näytetään aluksi vain valokuvia pehmohämähäkeistä, mäkin olen jo pidemmän aikaa seuraillut mielenkiintoisia blogeja kauempaa. Nyt on aika seuraavalle tasolle, on aika ottaa se pehmohämähäkki käteen.

Aloitan siis a:sta, kerron jotain sellaista, jolla ei ole mitään merkitystä. No, heräsin tänään kahdeltatoista ja mulla oli työvuoro klo. 14:30-17:00. Ei meillä oikeasti ole niin lyhyitä työvuoroja, tää oli vaan poikkeustilanne.

Se meni ihan hyvin, ei ollut vaikeeta. Ei siinä ollut mitään maailmaa kaatavaa upeaa argumenttia mun kovaa vauhtia rappeutuvista ihmissuhteista, mut sentään mulla on uskallusta julkaista noi pari lausetta. Nyt pitää vaan jatkaa.

Oon miettinyt pitkin päivää, pitäiskö mun soittaa mun ystävälle, kenen kanssa riitelin eilen. Me otettiin yhteen ihan pienestä asiasta ja mun aloitteesta. Mut loppujen lopuksi eilinen ilta oli vain viimeinen tippa, se vihdoin katkaisi mun selän. Inhoan itkeä muiden ihmisten edessä, joten loppujen lopuksi lähdin vain nopeasti kotiin sieltä kaverin tupareista.

Hyvä, vähän henkilökohtaisempaa tarinaa. Tätä on jo huomattavasti vaikeampi kirjoittaa, ja mua häiritsee se, ettei tossa ole mitään koukkua, jota kaikki mahdolliset lukijat ihastelisi ja siteeraisi hautakivessään. Mut tärkeintä olis vaan kirjoittaa itelle. Okei, pakotan itteni jatkamaan.

Syy, miksi mua pelottaa soittaa mun ystävälle, on aika yksinkertainen, mutta typerä. Me ollaan ihan liian erilaisia; se on järki-ihminen, mä enemmänkin tunne. En uskalla alkaa väitellä sen kanssa, koska se asettaa pöydälle vain järkeviä pointteja, joihin mä en pysty vastata samalla mitalla, koska kaikki mun selkeät ajatukset ovat tunnekuohun asettaman paksun muurin takana. Ja tää kaikki sai mut miettimään, onko vika mussa vai mun ystävissä? Pitäiskö mun hankkia enemmän samanhenkisiä ihmisiä ympärilleni, vai pitäiskö mun oppia hyväksymään se, etteivät he välttämättä aina ymmärrä mua enkä mä heitä?

Tää alkaa jo sujua. Kello on 22:50.
Ehkä ensi kerralla saan aikaiseksi kirjoittaa mun aamutossuista tai siitä, kuinka radio aina särisee työpaikalla. Ei aina tarvitse olla paras ja kiinnostavin, ehkä alan vihdoin ymmärtämään sen.

Ehkä mun pitäisi olla vaan onnellinen siitä, että mun ympärillä on niin paljon erilaisia ihmisiä. Erilaisuus on rikkaus - eikse niin mennyt? -, joten mun täytyisi ottaa vaan ilo irti ja oppia muilta. Ehkä mä soitan mun ystävälle huomenna, elämä on liian lyhyt vihanpitoon.