Fanin prototyyppi

Brandon Flowers -huumassani olen tullut pohtineeksi fanittamisen ihanuutta ja kamaluutta.

Stereotypiaa kirkuvasta ja vähän vinksahtaneen oloisestakin teinitytöstä on käytetty paljon elokuvissa. Tämä stereotypia ei selvästikään ole aivan tuulesta temmattu, sillä ainakin itse olen tavannut useampikin kyseistä mielikuvaa vahvistavia ihmisiä. Kuinka huvittavaa ja toisaalta yhtä aikaa myös ärsyttävää fanaattisen fanin käytös voikaan olla!

Minkäs sille voi kun Suuren Idolinsa näkee vaaleanpunaisten lasien läpi. Eihän minun Suurella Idolillani voi olla virheitä: hänhän on itse hyvyyden ja oikeellisuuden perikuva. Vielä mahdottomampaa on, ettet sinä muka pidä minun Suuresta Idolistani. Kyllähän te nyt kaikki rakastatte Olavi Uusivirtaa ja Brandon Flowersia, ettekös vain? Kieltävät vastaukset on kielletty.

Myönnän itsekin sortuneeni (köhköh, sortuvani) joskus naurettavuuksiin fanituksen suhteen. Pari vuotta sitten Karvaturrilassa saamani "Vuoden fanittaja"- titteli ei varmasti tullut tyhjästä. Pelottavaa kyllä, en vaan enää muista fanitinko silloin Green Dayta vai Olavi Uusivirtaa vaiko peräti molempia. Epäilen viimeistä vaihtoehtoa.
Muutaman viimeisen vuoden aikana olen pyrkinyt hillitsemään vähän pahinta intoiluani. Näen nimittäin itseni ulkopuolisen silmin varsin hölmönä, jos julistelen jatkuvasti sitä kuinka ihanan hurmaavan mahtavan täydellisen ainutlaatuinen vaikkapa Brandon Flowers mielestäni sattuu olemaan. Joskus iskee hetkiä, jolloin tuota kaikkea ei kykene pitämään sisällään, niin kävi esimerkiksi eilen illalla ja tänään kun raapustelin omaan blogiini hehkutusmerkintään Flowersista.

Kaitpa se kuuluu elämään ja erityisesti tiettyyn elämänvaiheeseen. En taida tuntea ketään, joka ei olisi joskus fanittanut edes jossain määrin jotakin. Toiset vaan sattuvat pitämään suurempaa ääntä faniudestaan. Itse olen sitä sorttia, joka haluaisi kailottaa niistä Suurista Idoleistaan ja heidän ihanuudestaan kaikille.

Koska sitten fanitus menee niin sanotusti "yli"? Minulla on aiheesta näkemykseni, mutta tiivistettäköön se yhteen virkkeeseen: silloin kun elää Suurta Idoliaan varten. Toisaalta kyllähän ihmiset tuntuvat elävän milloin mitäkin asiaa varten. Onko se idolia varten eläminen sen kummallisempaa (tai terveellisempää) kuin esimerkiksi ruokaa tai harrastustaan varten eläminen.
Teinityttöjen kohdalla mä näkisin fanittamisen kuuluvan ikään, enkä jaksa tai edes osaa hermostua siitä. Olenhan itsekin ollut joskus samanlainen. Sitä paitsi tuntuu turvallisemmalta, että pieni teinityttö jumaloi etäistä julkisuuden hahmoa kuin vaikkapa naapurin setää. Okei, viimeisen lauseen luoma mielikuva naurattaa ja ällöttää, mutta niinhän se on. Eikö vaan?

Kärsivällisyyttä siis ihmisille. Tiedän, että joillakin meinaavat välillä palaa käämit Turrilassa. ;)

Siedätyshoitoa (suositellaan 1 annos/vuorokausi):

IhQ Brandon Flowers. Syränsyränsyrän. Lööv. Luuv. ♥.♥

Kerroinko jo kuinka iiiihana tää mies on? ♥♥♥

:D