Turhautuminen ja toinenkin

Taas näitä päiviä kun kaikki turhauttaa.

© Jessy Zumaeta, Flickr (lisenssi)

And this has been hard enough on you
I know it's been hard enough on me
Been telling myself that I can roll with the changes
Brandon Flowers - Hard Enough

Koulu ihan etunenässä, tosin se nyt on turhauttanut enemmän tai vähemmän jo parin kuukauden ajan. Mielenkiinto nykyistä opiskelualaani kohtaan on mennyt täysin. Jos totta puhutaan, mielenkiintoa tätä kohtaan ei ole koskaan ollutkaan. Viime vuonna motivaatiota riitti, koska luulin olevani ihan erilaisella alla. Totuudennuija iski nyt toisena vuonna päin kasvoja, ja voimalla iskikin.

Tiedän mihin haluan, joten into nykyistä koulua kohtaan hiipuu kokoajan. Tuntuu turhauttavalta istua kuuntelemassa luentoa venttiilityypeistä kun samaan aikaa koen, että mun pitäis olla lukemassa pääsykokeisiin.  Huomaan usein olevani tunneilla fyysisesti paikalla, mutten henkisesti läsnä. Moni juttu on mennyt ihan ohi korvien kun ei vaan kiinnosta enää.
Typeränä kuitenkin yhtä aikaa ahdistun siitä, ettei nykyinen koulu enää kiinnosta. En ymmärrä miksi stressaan asioista, jotka eivät kuitenkaan yhtään kiinnosta. Varsinkin kun olen yhtä aikaa päättänyt vuoden kuluttua olla toisaalla. Vieläpä sellaisella alalla, jossa ei täällä opiskelluista asioista juuri hyödy. Liiallisen tunnollisuuden vitsauksia…

Toinen suuri, ja ainainen, turhautumisen aihe on se iänikuinen koirasta haaveileminen. Nyt on vaihteeksi menossa sellainen kausi, että katselen kateellisena kuinka kaikilla muilla on ihania nelijalkaisia - onnekkaat! Kaikki eivät edes tunnu tajuavan sitä kuinka onnekkaita ovat. Kuinka pelkän koiran näkeminenkin voikaan tehdä niin kipeetä henkisesti aina toisinaan.

Tän takia on tullut itketty viimeisen yhdeksän vuoden aikana monet kyyneleet. Odotukselle ei näy vieläkään loppua, vaikka toiveikkaana yrittääkin aina ajatella, että kyllä se sitten parin vuoden päästä. Sääli vaan, että samaa toiveikkuutta on tullut harjoitettua jo neljän vuoden ajan eikä tilanne ole muuttunut siitä mihinkään.
Miksei nallekarkit vois mennä joskus tasan, edes tällaisissa niiiiiin hartaasti toivotuissa asioissa?!

Muttamutta, jospa siirtyisin tästä perinnöllisyyden salojen pariin. Yhden haaveen toteutuminen löisi ehkä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ainakin voisin sitten hokea itselleni ”kyllä se siitä parin vuoden päästä” tietäen, ettei toiveikkuus kerrankin ole turhaa.