Kylläpäs täällä on hiljentynyt! Okei, oon kyllä itsekin syyllinen. Mulla on ollut ihan sairaasti tekemistä viime aikoina.
Mut mitäs mitäs, leppoisa sunnuntai kuten kuvastakin näkyy: laiskottelua poikaystävän kanssa, Kuorosotaa (jes hyvä Aste ja Lahti!), Tanssia tähtien kanssa, sit vois keittää glögiä, hautautua viltin alle ja laittaa Love Actuallyn pyörimään... :) Ja kaiken kruunaa huomenna alkava viimeinen jakso, jes! Lukio vilahti kyllä ohi ihan sekunnissa. Aika pelottavaa, mutta silti ihanaa.
Mulla ei oo mitään varsinaista sanottavaa, en jaksa pohtia mitään hienoa :D Kunhan löpisen. Ajatuksen virtaa. Hitsit et tekis muuten mieli laulaa Singstaria, hmmmm...
Koira istuu itkien telkkarin edessä, välillä nousee ja riehuu ja läimäisee pleikkaria tassullaan - kerjää huomiota... :D No sillä on kyllä ollut aika tylsä päivä, vois vähän jotain tehdäkin. Namia ja koira kierimään, jee.
Mut en mä jaksa kirjottaa enempää! Tulinpahan moikkaamaan. Kirjottakaa ihmiset lisää kun täällä on niin hiljaista :<
MaisaPentti laitto joskus aikoja sitten haasteen kertoa kymmenestä onnenhetkestä, joita on tuntenut lähiaikoina. Mie yritän nyt kertoa jotain, koska on sellainen olo, että saatan vaikka keksiäkin!
Jokaista joskus on haavoitettu sitä elämä toistaa jokainen kolhu on parannettu haavat huominen poistaa joka päivä täytyy uskaltaa jotta voisi murheet unohtaa
Valtavan ihanat sikani on ensimmäinen onnellisuuden syy. Eli Rippu ja Rella. Minun häntää vispaavat hurjapäät, joiden ruokahalu on pohjaton. Tykkään niistä molemmista hurjasti ja minusta on hienoa, että mulla on noin huippuja koiria olemassa! En ole katunut vielä kertaakaan Rellan ottamista, vaikka etukäteen se kävi joskus mielessäkin, että jos katuisin. Ne on vaan niin hienoja koiria ja niitten hännän heilutus ja iloinen hösellys piristää aina hurjasti päivää. Ihan parhaita ja rakkaimpia koiria ikinä (:
Kaverit! Ne on parhaita ja mahtavia. Mulla on neljä kaveria ylitse muiden ja ilman niitä en olis ollenkaan mie. Ne jaksaa kuunnella minun huonoja pöljiä juttuja ja olemattomiakin huolia. Ja niiden auttaminen on mahtavaa. Ilman kavereita ei vois elää. Olin lukion alussa tosi yksinäinen, osittain se oli omaa syytäni, mutta sitten tajusin, että hitto, mullahan on ihan mahtavia kavereita. Ne on aina jossakin, vaikka ei aina siinä vieressä oliskaan. Ei ne minua hylkää. On huippua, kun on ihmisiä, joiden kanssa voi olla ihan oma itsensä ja tehdä hulluja tyhmiä asioita.
Metsässä kulkeminen saa minut aina onnelliseksi. Tänään kiipesin taas Lapinvaaran päälle ja nautin, kun aurinko paistoi sinne. Oli upeaa seisoa siellä minun ihanien koirien kanssa ja katsella, kun ensin aurinko paistoi hieman sivusta ja vaan puiden latvat oli punaiset, sitten se tuli siihen hakatulle aukealle ja koko aukea oli ihan punainen auringonpaisteesta. Aukealla vaaran päällä, pakkasta -25 ja auringonpaiste, mie pystyn silloin mihin vaan!
Mummolassa oleminen saa minut kans hyvälle tuulelle useimmiten. On mukava mennä paikkaan, jossa tuntee olonsa tervetulleeksi ja kotoisaksi. Katottiin mummon kans viikonloppuna vanhoja kirjoja ja valokuvia, sitten se kertoili kaikkia vanhoja juttuja ja se oli tosi kivaa. Vaikka mummo onkin välillä melko ärsyttävä (tosi vanhanaikanen, naisten ei esim. tarvi omistaa metsää eikä ajaa traktorilla tai käyttää moottorisahaa), niin silti se on ihana.
Meidän luokka ja meidän luokan pojat on ihania (ei siellä kyllä minun lisäksi muita olekaan kuin poikia). Kaikki kymmenen on ihania. En voisi ikinä kuvitellakaan seurustelevani niistä kenenkään kanssa, mutta minusta on ihan parasta, kun siellä jokaisella on oma paikkansa ja jokainen on jotenkin tarpeellinen ja oleellinen osa sitä luokkaa eikä kukaan jää ulkopuoliseksi ikinä. Ikinä en ole ollu paremmassa luokassa enkä varmaan tule olemaankaan. Ruokailussa testataan aina vatsalihaksia, kun nauretaan puolikuolleina. En ois voinu koskaan kuvitella, että mulla on kymmenen niin mahtavaa kaveripoikaa. Oli ihana eilen, kun kaikki yritti saada yhtä aikaa äänensä kuuluviin ja huutaa yhteen ääneen ratkaisua johonkin asiaan. Just se on parasta, kun kaikki osallistuu ja kaikkien mielipidettä kuunnellaan ja kaikki yrittää yhdessä tehdä jotain.
Musiikki. Se saa onnelliseksi. Musiikki saa surulliseksi ja iloiseksi, se saa rauhoittumaan ja ikävöimään ihan hulluna. Tykkään eniten suomalaisesta musiikista, koska olen rehellisesti sanoen surkea kielissä ja sanat on mulle kaikissa kappaleissa tärkeitä. Osaan ulkoa monen suomalaisen iskelmälaulun sanat, joita hoilailen sitten serkkujen kanssa ja yksinäänkin. Nyt tällä hetkellä soi Juha Metsäperän Olen lähelläsi. ♥
Mitä vielä? Minun parantunu itsevarmuus. En voi sanoa, että mulla koskaan olis ollu huono itsetunto, siis pidän itsestäni oikeasti tällaisena kuin olen muuten, mutta olen tuskallisen ujo. Nyt oon kuitenki päättäny joka päivä, että jos en jotain meinaa uskaltaa tehdä, niin teen just sen. Ehkä mie sillä tavalla opin uskaltamaanki kaikkea, ainaki kannattaa yrittää. On upeaa huomata, että hitsi, miehän sanoin asiat ennen kuin huomasin edes ajatella. On mukavampi olla, kun uskaltaa olla niin kuin on. Voi pojat, kiitos ♥
Kauniit asiat yleensäkin saa iloiseksi ja onnelliseksi. Rakastan kauniita valokuvia, kauniita esineitä, kauniita huoneita, kauniita ihmisiä, kauniita hetkiä. Tähän tekstiin kuvien etsiminen oli ihanaa, hymyilen!
Hymy saa onnelliseksi. Varsinkin itselle tärkeältä ihmiseltä, ihastukselta, kaverilta, serkulta, veljeltä, keneltä vain tärkeältä ihmiseltä. Kahden ihmisen välinen sellainen tietty hymy saa aina hymyilemään. Toissa päivänä näin pitkästä aikaa yhtä poikaa, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Sen hymy ruokalan läpi oli vaan niin ihana. Pojat kyseli, että mille mie rupesin hymyilemään ja ne pyöri ruokalassa ympyrää ko ne koitti keksiä sitä syytä.
Sitten se yksi hetki, kun viime viikonloppuna peittelin pikkusiskon 10v nukkumaan. Se poltti sormensa päivällä ja sen sormi oli hirrmuisen kipeä vielä illallaki. Mie istuin koneella ja taisin muuten kirjottaa jotain tekstiä taas kerran, kun se meni vessaan ja huljutteli sitä sormea kylmässä vedessä. Kun kysyin, että mikä sillä on kun se ei ole vieläkään nukkumassa, niin se rupes itkemään ja sano, että kun se sormi on niin kauhean kipeä. Sitten käärin sen sormen ympärille sellasen kylmään veteen kastellun rätin ja peittelin sen ja istuin sen vieressä niin kauan että se nukahti. Ihana pikkusisko ♥
Oon taas ihan innostunut musiikinkuuntelusta ja oon ihan hulluna etsinyt uusia bändejä ja löytänyt vanhoja tuttuja uudestaan joten mä haluan nyt jakaa teillekin tän onnen (välittämättä siitä kiinnostaako teitä oikeastaan se vai ei, ah bloggaamisen hyvät puolet :D) Joten tästä tulee kyllä todella musiikkivideopainotteinen teksti, ette voi ainakaan väittää ettette jaksaneet lukea..
Koska Dingo nyt vaan on aina se maailman paras bändi, ei siitä pääse mihinkään. Ja ehkä myös vähän siksi, että Neumann on tuossa vielä ihan luvattoman komea (luulin oikeasti vähän kehittyneeni ala-asteen miesmausta, mut joistakin perusasioista ei vaan pääse eroon). Kulkuri ja kaunotar on myös yksi kauneimmista suomenkielisistä rakkauslauluista. Plus nuo fanit on ehkä jotain sympaattisinta ikinä, niiden(kin) takia Dingon livevideot on aina jollain tasolla parempia kuin levyllä.
Wigwam on ihan uusi löytö ja rakastan jo tätä kappaletta. Nyt tarvittaisiin enää puoleen selkään yltävät hiukset, maksimekko kukkakoristeilla, Lennon-lasit, akustinen kitara ja kuuma kesä. Mulla ei vaan ole mitään noista, mutta onneksi on tällaisia kappaleita. Ja haaveita.
Jos kirjoitan tähän sen ihkufanituskommentin mitä ensiksi kaavailin, menettäisin viimeisetkin uskottavuuteni rippeet.. Oli sen verran siirappista tavaraa, että vähemmälläkin joutuisi ähkyyn. Sanotaan siis vain, että ei mua hävetä yhtään olla 18-vuotias ja tykätä tästä bändistä. Paljon. Joten nyt kaikille siellä ruudun toisella puolella jotka tunnette mua kohtaan käsittämättömiä ihastuksentunteita, tulkaa vaan mun oven taakse laulamaan tätä laulua tuolla äänellä (ja ulkonäöllä) niin olen varmasti pauloissanne.
Tässä tuli viimeinen. Antonyn ääni on upea ja kappale on upea ja musiikkivideo on upea. Tarvitseeko tässä paljon enempää edes kertoa? Ainii, hyvää kohta alkavaa viikonloppua murut!
Eksyin koneelle, vaikka tenttiviikko painaa hyvinkin kovasti niskaan. On myyntityötä, taloushallinon tietokoneosaamista, yrityksen taloushallintotietoa, brändejä, sponsorointia, kirjanpitoa... Ja arvatkaa olenko kirjaakaan aukaissut = en. Eikä kyllä kiinnostakaan lukea. Mielessä ajattelee, että kyllä nyt kaikesta pääsee sillä kuuluisalla maalaisjärjellä läpi jotenkin. Valitettavasti todellisuus onkin sitten aivan toista, kun saa sen koepaperin eteensä ja alkaa lukemaan kysymyshirviöitä. Selitä mikä on suhdannebarometri? Selitä talouden yleisimpiä häiriöitä? Mitä tarkoittaa inflaatio ja miten se näkyy tavallisen ihmisen elämässä? Ja kiinnostus etsiä vastauksia seuraaviin kysymyksiin on yhtä paljon kuin kilo hevonpaskaa :)). Mutta sentään sain kirjoitettua jopa yhden sivun muistiinpanoja koulussa toisen aineen tunnilla brändeistä. Ehkä se sitten siitä..
Mun pitäis kuulemma mennä huomenna avantouinnille. Jooo, ihan oikein AVANTOUINNILLE. Voi olla, että tämä tyttö ei selviä siitä hengissä. Pitää sitten raportoida kokemuksesta, JOS vielä tulen tänne joskus kirjoittamaan (eli jos mun aivot ei jäädy näin suomeksi sanottuna). Tää avantouinti järjestetään rentoutus - ja stressinhallintakurssilla ja siitä ei kuulemma voi luistaa. Yhyyy. Huomenna siis biksut kassiin ja menoksi. Taidan kuitenkin ottaa mukaan karvalakin, minishortsit ja t-paidan, ehkä niillä selviää sitten. Saunaankaan ei pääse, ihan kamalaa. Kuulemma paras reaktio saa palkinnon, kiljun varmaan kurkku suorana ja ilmekin on varmaan aika upea. Katsotaan. Musta jotenkin tuntuu, että jänistän tän. Nii ja varsinkin, kun huomiseksi on luvattu -17 pakkasastetta.
Sitten täytyy hehkuttaa, että mullapas on viimeinen viikko koulua + ensi viikolla vielä kaksi päivää ja sitten alkaa työharjoittelu, joka kestää sinne helmikuuhun asti. Me likeyyy. Ei tarvitse kärsiä koulunpenkissä persposket puutuneina, vaan saa toteuttaa alaansa ihan käytännössä.
Perjantaina bussilla Tampereelle, josta mun oma kulta hakee mut Vantaalle yöpymään. Eli edessä olisi siis joukkuevoimistelukilpailut Pyynikin kisahallissa (haha, jos edes muistan oikein!). Mutta oonkin sellanen pieni ketku, että vähän järkkäilen itseäni parempiin yöpymispaikkoihin enkä mene koulun lattialle nukkumaan kera ilmapatjan, en tosiaankaan. Pääsen mun ihanan ja lämpimän kullan viereen nukkumaan. Sitten yhdessä ajelemme lauantaiaamuna katsomaan kisoja, koska minähän en kisaa tänä kautena, koska oon rampa mummeli.
Täytyy muuten ihmetellä, että jos odottaa jotain tosi paljon, niin sitten aika kuluu ihan sika hitaasti. Yhyy. Mutta oonkin huudattanut kaikkia kivoja biisejä kokeisiin luvun sijasta!
Stressaantunein terveisin (mutta toisaalta odottavin)
Puuh kun oon ollut laiska, tyhmä ja saamaton kun en oo tänne kirjotellut. Ei tästäkään mitään mielekästä tekstiä tuu, mutta ajattelinpa kirjottaa nyt kun on aihe ja tekee mieli kirjottaa!
Tajusin vasta tänään, kuinka onnekas mä oikeestaan oonkaan kun oon joskus löytänyt tieni Turrilaan. Oikeasti. Kirjotin jo ite foorumillekin tästä pienen pätkän, mutta niin. Mä oon elämäni aikana liikkunut oikeesti tosi monilla foorumeilla, eikä mikään oikeasti vedä vertoja Turrilalle. Se on foorumi johon mä voin oikeastaan kertoa itestäni kaiken, valittaa kaikki surut ja hehkuttaa kaikkea mahdollista ihanaa mitä tulee tielle, foorumi missä voi oikeasti asiallisesti keskustella asioista ja foorumi josta löytää oikeasti väkisinkin samanhenkisiä ihmisiä. Kun on paha olo ja käy avautumassa vähän, niin yleensä joka viestiin joku tulee tsemppaamaan tai kertomaan että hei, et sä ole ainoa ja tostakin selviää. Joku on aina iloinen sun puolestas, ihan vaikka vaan jostain pienestäkin jutusta. Totta kai siellä on myös niitä erimielisyyksiä, oikeestaan paljonkin, mutta mun mielestä se vaan elävöittää sitä meininkiä. Kuinka tylsää ois liikkua foorumilla jossa kaikki on aina samaa mieltä asioista ja kukaan ei kysyisi jotain perusteluita sun mielipiteille ja toisi omaa mielipidettään esille? Samalla oppii tosi hyvin miettimään asioita muidenkin kannalta, eikä altistu sille että "noh, kaikki on mun kanssa samaa mieltä eikä kyseenalaista tätä, eli oon salee oikeessa ihan joka ikisessä asiassa" - näin kärjistettynä.
Mun mielestä on ihan ymmärrettävää että sieltä aina välillä löytää ihmisiä tiuskimassa toisilleen - ei kaikilla voi aina olla hyvä päivä, toisia voi ihmetyttää jonkun toisen asiat tosi paljonkin, tekstit voi olla kirjoitettu hassusti eikä väärinymmärretyksi tulemiselta aina vältytä. Tää kaikki tiivistää se että se on keskustelufoorumi. Tykkään Turrilasta ja sen ihmisistä ihan mielettömän paljon ja en tiiä mitä oikeasti tekisin ilman tota paikkaa. Mulla ois tosi tylsää ja oisin varmaan monen monta ajatusta ja mielipidettä köyhempi ilman Turrilaa. Vaikka alunperin eksyinkin koko foorumille ihan nevarina, aloittelevana virtuaalikoirien harrastajana, enkä oikeestaan nykyään enää harrastakaan koko koiratouhua, eikä mulla ole koiria joista voisin jauhaa näyttely- ja toko- ja agilitypulinoihin, niin silti toi foorumi on just mulle tehty. Maailman paras foorumi, kiitos vaan kaikkien upeiden, erilaisten ihmisten. Tää kuulostaa nyt varmaan kokonaisuudessaan tosi ällöimelältä perseennuolennalta, mutta näin asiat vaan mun mielestä on. Toki on niitäkin päiviä kun tekis mieli manata suurin osa foorumin porukasta alimpaan helvettiin ja kaivaa joidenkin silmät lusikalla kuopistaan ulos, niin silti, ootte ihania!
Toinen asia mistä mun teki mieli avautua on se et mun tekis kamalasti mieli soluttautua takas virtuaalikoirajuttuihin mutta oon niin kauheen epävarma. Mun touhut menee aina siihen etten oikein jaksa panostaa kisaamiseen (ja jos oon oikein ymmärtänyt, ei niitä kisoja enää ihan kamalasti olekaan?) ja vaihdan vaan ennemin ulkoasuja viikon välein koska rakastan kikkailla Photoshopin ja koodien kanssa. Tekisin muuten muille koko ajan ulkoasuja mutta en vaan jotenkin osaa muille tehdä niin hienoja kun mitä itelleni, kun tiiän aina tarkkaan oman makuni ja että jos teen jonkun mistä mulla on mielikuva niin se myös tulisi sitten käyttöön ja muutokset on niin paljon helpompia tehdä itelle kun jollekin muulle... Tätä pitää tosin harkita nyt oikeasti vakavasti, mä niin kovasti haluaisin!
Mut tohon ulkoasujuttuun voisin vielä mainita tänkin mistä on ollut nyt vähän jupinaa tuolla foorumilla: on tosi turhauttavaa tehdä muille ulkoasuja kun joko se ulkoasu johon on käytetty tosi paljon aikaa ei tule käyttöön (mikä on tosin vielä ymmärrettävissä, koska ei se aina miellytä sitä ulkoasunhakijaa, tietenkään) tai sit käy niin että käytät ulkoasun alkuperäisversioon jonkun 2h omaa aikaasi, sitten tullaan sanomaan että "jos tekisit muutamia muutoksia niin tää tulis käyttöön!", sit menee muutoksiinkin se about 1-2h yhteensä. Ja sit käykin niin että koko ulkoasua ei näy ikinä missään ja hetken kuluttua haetaankin jo uutta ulkoasua. :c Vie vähän fiilistä. Mut ehkä mä voisin ruveta taas elvyttämään mun taitojani koska tiiän että oon oikeesti aika hyvä ja niin. Hihii! Oon nyt vähän intoa täynnä.
Tällä hetkellä mua ei masenna kauheesti ees hullu mahakipu ja alkavan pissatulehduksen oireet. Ootan vaan perjantaita että nään taas mun oman rakkaan, ja ennen perjantaita ehdin vaikka tekeen ulkoasuja ihan kokonaisuudessaan ja phihihi oon vaan nyt aika hyvällä mielellä! :) Tekis mieli vaan halata kaikkia ihmisiä ja jakaa tätä iloa kaikille. Pus!
Anteeksi, jos joku ei vaan jaksa lukee mun päiväkertomuksia ja selityksiä koirista, mut anteeks tällänen mä oon ;-)
Elikkä siis 14.11 isänpäivänä me kävästiin Helmin kanssa agilitykilpailuissa, aluks olin siellä yksin, mutta sitten mun hoitokoirien omistaja tuli lopulta sinne kuvaamaan ja tsemppaamaan. Radalta ei löytynyt niinkään vaikeita kohtia, mutta kuitenkin jotain, missä sain miettiä, että miten saan Helmin menemään tossa ja tossa. Helmi meni kuitenkin ihan täydellisesti, vaikka vähän ennen keppejä se meinas lähteäkin jonnekin ulos kehästä ja mulla meinas iskeä paniikki ja vähän karjasin :-D Maaliin päästessä meidän rata oli suoritettu täysin puhtaasti, mun päässä raksutti vaan yksi asia, paljonko meidän aika oli. Kiireen vilkkaa menin hoitokoirien omistajan luokse ja kyselin siltä meidän aikaa ja olin niin seota kun kuulin että ihanneajan sisään se meni. Siinä me sitten halittiin ton kanssa ja mä olin ihan sekasin. Lopulta vaan kolme koirakkoa kuudestatoista selviytyi puhtaalla nollaradalla, näistä me oltiin kolmansia. Jee! ;)
Mä oon nyt sitten taas sairastellut, viikonloppuna oli lämpöä 37.5 astetta, tänään on ollu vaan 37,0 korkeimmillaan. Kävin sitten terveysasemallakin, siellä mittailtiin tulehdusarvoja ja kuunneltiin hengitysteitä. Aluksi meinasivat lähettää mut nielunviljelyyn, mutta lopulta päätyivät siihen, että laittavat mut päivystävälle lääkärille. Tulehdusarvot olivat alle 8, joten eivät korkeat. Päivystävä oli antanut mulle reseptin ja sanonut että alotetaan jos korkeat tulehdusarvot, muuten ei tarvitse. Mä stressasin aika paljon sitä, että joudunko alottaan sen pillerireseptin, muttei se onneksi ollut pakollinen, kun tulehdusarvot olivat niin matalat. :) Mulla on aina kauheita ongelmia saada pillerit nieltyä, mä pelkään sitä makua ja kaikkea, hyi! Ja tää on ihan kalkkitablettien ja paratabsien vika! Mä en saa öisin kunnolla ees nukuttua, kun mä vaan yskin ja äitillä meinaa mennä muhun hermot, kun sekään ei saa nukuttua. Sen takia se mut sinne terveysasemalle käskyttikin.
Mun pitäs vielä tänään käydä Megaeläimessä, kun voitin liput lemmikkimessuille, jee! Mulla on nyt kaks lippua sinne, joten otan hoitokoirien omistajan mukaan. Voinhan mä sit ilman sitä siellä välillä kulkea, mut on se silleen kiva sinne jotain seuraa saada, ettei tarvii yksin haahuilla ja kahmia niitä näytteitä osallistuen kilpailuihin :DDd
En aina itsekään ymmärrä itseäni, ja tänään on taas tällainen ihmettelypäivä. Miten mä en ole aiemmin tullut kuunnelleeksi The Beatlesia?!
The Beatles on toki nimiä, joita ei ole millään voinut välttää täysin. Yesterday tuli tutuksi peruskoulun musiikintunneilla, sillä sitä tuli varmaan lauleskeltua kaikkein eniten. Myös Let It Be, Help!, Here Comes The Sun ja monet monet muut The Beatlesin kappaleet ovat erinäisistä syistä käyneet ainakin jossain määrin tutuksi.
En ole kuitenkaan koskaan pysähtynyt kuuntelemaan näitä kappaleita sen kummemmin. Ne on olleet vaan jonkun joskus kauan sitten olemassa olleen, klassikoksi nousseen bändin kappaleita. "Jotain ikivanhaa musiikkia - plaah!"
En tiedä mikä sai mut tänään kirjoittamaan Youtuben hakukenttään "The Beatles" ja painamaan enteriä, mutta niin vaan kävi. Eika aikaakaan kun huomasin viettäneeni jo pitkän tovin The Beatlesin parissa. "Hei, näähän on oikeasti loistavia!" Loistavakaan ei tosin tunnu riittävän kuvaavalta sanalta The Beatlesin kohdalla.
Mua alkaa pikkuhiljaa epäilyttää ilmaisun "Rakkautta ensi silmäyksellä" todenperäisyys. :D Itse huomaan ainakin musiikin kohdalla lämpeneväni usein vähän liiankin hitaasti. The Beatlesin osalta siihen meni semmoset parikymmentä vuotta. Okei, ei ehkä ihan, mutta vähintään 12 vuotta.
Älkää sortuko samaan mihin mä kaikki nämä vuodet aiemmin, vaan nyt jokainen pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan. Saanko esitellä: The Beatles!
Help!
Please Mr. Postman
Yesterday
P.S. The Beatlesin ystävät, vinkatkaas mulle bändin parhaita kappaleita!
perjantai 19. marraskuuta 2010
Sisko kerto jonkin aika sitten että sen tuttu on raskaana, 18-vuotias abiturientti tyttö. Kuulemma pillereiden kanssa oli pelleilty, syöty välillä montaa laattaa putkeen ja välillä sit taas unohdettu syyä olleskaan. Menkat oli tän takia niin sekasin, ettei raskautta tajuttu kun vasta yli kolmannen kuun. Tyttö päätti hakea jotakin erikoislupaa raskauden keskeytykseen, mutta siinä prosessissa ois kestäny kuukauden, jollon lapsi ois taas ollu isompi ja kehittyneempi.
Eilen sisko sitten kertoi että kenestä oli kyse ja että hän meinaa lapsen nyt pitää. Tämä tyttö on siskoni ihan yksi hyvistä ystävistä, joten tiiän itekin mimmonen henkilö kyseessä ja oon ehkä vähän kauhuissani. Tyttö eros sen poikakaverista tossa pari kuukautta sitten, mutta lapsi siis on tämän eksän eivätkä he ole lapsen takia palaamassa yhteen. Isä tietää asiasta ja suhtautuu asiaan ihan myönteisesti, kuten myös molempien vanhemmat, onneksi!
Nää molemmat tulevan lapsen vanhemmat on vaan vielä niin lapsia, että sääliksi käy kun nuoruus jää näin kesken nyt :(. Yhdelle oman ikäselle ala- ja yläasteluokkalaiselle syntyi lapsi tuossa yli vuosi sitten, eikä hän kovin pirteältä ja iloiselta ole näyttänyt eikä vaikuttanut. Yhdellä oman ikäisellä tutulla taas on reilun vuoden ikänen lapsi ja he taas vaikuttavat pikkuperheenä oikein iloisilta tilanteeseensa. Nämä jälkimmäiset olivatkin jo aika kypsää ja järkevää porukkaa, toisinkuin tämä luokkalainen ja nämä tulevat vanhemmat.
Varmasti vaikka lapsen saa millon, se tuo myös aivan kamalasti iloa ja tarkoitusta elämään, mutta olis se silti aivan mahtavaa jos kaikki lapset voisi syntyä taloudellisesti vakaassa tilanteessa ja suunniteltuina.
Oon aivan mielettömän kiitollinen kyllä siitä että omalle kohdalle ei oo tommosta yllätystä vielä tullut, vaikka tuntuu että koko ajan kuulee ympäriltä näitä vahinkotapauksia, ihan hyvin niin ois voinu käydä mullekin. Mut mitäs sitten jos tässä pian tämmönen ylläri kohdalle iskeekin? Pakosti tulee mieleen että mitä sitä sitten tekisi. Kesällä puhuttiin kavereiden kanssa että oikeestaan lapsen tekeminen ois semmonen "helppo" ratkasu jos ei tiiä mitä elämältään haluaa :D. Sen jälkeen sit voi vaan tyytyväisenä olla äiti. En vois kuvitella vielä viiteen vuoteen hankkivani lasta, mutta jos sellainen vahinko tapahtuisi, en kyllä voisi aborttiakaan tehdä. Vaikka tilanne olisi mikä, en myöskään pystyisi antamaan lasta pois synnytyksen jälkeen. Oon kuitenkin jo aikuinen ihminen, joten kyllä äidiksi sitten alkaisin.
Toivon kyllä ettei lapsiasioita tartteis pariin vuoteen alkaa miettimään, vaikkakin usein oon haaveillu raskausmasusta ja joskus semmosia pienimuotoisia lapsikuumeita tulee, mutta silti en voisi kuvitella olevani täysin vastuussa jonkun toisen elämästä. Antakaa ne tulevat vauvat pliis vielä muutaman vuoden jollekin toiselle!
Joskus tulevaisuudessa haluan ehdottomasti lapsia ainakin kaks kappaletta ja joskus unelmoinkin mun ja Jussin ihanasta perheestä <3.
Mutta niin, älkää pelleilkö pillereillä, muistakaa aina ehkäisy ja muistakaa että ehkäisyn kanssakin lapsi saattaa olla tuloillaan! Harvat nuoret oikeestioikeesti ees tajuaa, että seksistä voi ihan tosissaan seurata lapsi.
Heippis kaikille! Vihdoin mäkin ehdin tulla tänne kirjoittelemaan ja kertomaan itestäni. Oon 18-vuotias nuori nainen (omissa silmissä tosin vielä tyttö) nimeltä Emilia. Empuksi mua kutsutaan, ja vaan ne jotka ei mua jotenkin tunne kutsuu Emiliaksi. Musta se kuulostaa kuitenkin aina jotenkin hirveen viralliselta. :D 10-vuotiaana saamani päähänpistoksen takia liikun kuitenkin Karvaturreissa nimimerkillä mia, enkä oo sitä sitten kehdannut vaihtaa pois. Tosiaan, onko se nyt sitten kuusi, seitsemän vuotta kun olen Karvaturreissa pyörinyt eli eläkkeellejäämisikä häämöttää jo.. Tai sitten ei!
Olen Porvoon turkulainen eli asun Porvoossa, mutta olen syntynyt Turussa ja asustanut siellä kuusi vuotta elämästäni. Ja vaikka oonkin asunut Porvoossa melkein puolet kauemmin kuin Turussa, on se silti vähän niinkuin mun toinen koti. Siellä on mukavaa. Toimin ylijumalaisena abiturienttina Helsingin Kruunuhaan ylijumalaisessa Sibelius-lukiossa (...). Olen siellä musiikkilinjalla ja pääaineena mulla on laulu. Laulaminen onkin iso osa mun elämää. Aloitin laulamisen bändissä neljännellä luokalla ja siitä se on sitten jäänyt. Lukion mukana on tullut paljon uusia mahdollisuuksia esiintyä ja tehdä musaa ja ennen kaikkea oppia!
Mulla on suuria suunnitelmia elämälle ja tykkään unelmoida. Ajattelen paljon syvällisiä juttuja, kuten sitä miten voi olla olemassa planeetta nimeltä Maa ja että siellä on niinkin outoja olioita kuin ihmiset. Tykkään syödä hyvin ja paljon ja ruoantekokin on ihanaa. Ystävien kanssa on ihana nauraa ja juoda teetä kynttilänvalossa, käydä kävelyllä ja näyttää tahallaan mahdollisimman tyhmältä kaikissa kuvissa. Yritän ajatella elämästä positiivisesti. Kaikilla asioilla on aina jokin hyvä puoli. Oon myös ehkä maailman herkin ihminen, ja sen piirteen oon kyllä perinyt rakkaalta Paula-mummiltani. Itken lähes jokaisessa vähänkin innostavassa/surullisesssa/muuten vaan liikuttavassa tilanteessa. Sukujuhlat - itken. Leffat - itken. Kuuntelen musaa - itken. No en nyt ihan aina, mut usein! Mut musta se on vaan ihan kiva puoli mussa. :) Innostun myös tosi herkästi uusista asioista, varsinkin jos se koskee jotain mulle tärkeitä juttua kuten nyt esimerkiksi laulamista. Nukkuminen on innostuessa hyvin vaikeaa!
mutta ne tytöt olivat kertoneet surullisiakin juttuja ja toisaalta illoista rannalla, jolloin mikään ei voisi olla paremmin
Oon aina ollut tosi eläinrakas. Pienenä tykkäsin niin paljon kissoista, et jopa muovinen punainen leluvene oli mulle kissa. Vuosien saatossa kissaihmisestä on kuitenkin tullut enemmän koiraihminen, vaikka kissoista tykkään vieläkin. Jos oisin eläin, oisin kissa, mut koiran ottaisin ensisijaisesti kyllä lemmikiksi. Äidin allergian vuoksi meille ei oo kuitenkaan voitu ottaa kumpaakaan. Meillä on kuitenkin ihana kani, Allu. Allu on kahdeksanvuotias, mut hyvin pirtsakka ja nuorekas vanha ukkeli. Ei siitä ees huomaa että se ois niin vanha. Se on aika söpö kun se purisee. Melkein koko pienen ikäni oon kuitenkin halunnut koiraa ja rotu on aina ollut sama: basenji. Sellainen oma ruttunaama ois ihana, mut pitää odotella vielä muutama vuosi että on varaa ja asunto. :>
ja jäniksiä voi nähdä hyvin yllättävissä paikoissa ja jonkun toisen joka ei ole saanut unta
Huh, en kyllä keksi enää paljoa kirjoitettavaa... Tykkään kyllä kirjoittaa, mut mulla on hirmu paljon muutakin tekemistä aina, joten ehtiminen menee aika tiukoille. Mut silloin kun kirjoitan, kirjoitan yleensä paljon. Mulla on myös tapana innostua siitä kirjoittamisesta niin, etten yhtään katso mitä kirjoitan. Sen seurauksena voi olla iso joukko pitkiä ja vaikeaselkoisia lauseita, mut sanokaa sitten jos ette ymmärrä jotakin kohtaa! :D
Musta on ihanaa fiilistellä musiikkia ja ilman tuoksua.
Ihmiset jotka tietävät Liian tarkasti toistensa pahat teot Ovat lopulta Samanlaisia kaikkialla Maassa rauha on sama kuin lunta
Mun on jo pidemmän aikaa tehnyt mieli perustaa uusi blogi. Kakofoniaa? en päivittänyt moneen kuukauteen ja into sinne kirjoittelemiseen katosi ihan kokonaan kesäloman aikana. Rupesin joskus elokuussa miettimään, jos perustaisin uuden blogin tai edes vaihtaisin vanhan nimeä, mutta en saanut mitään aikaiseksi. Mitään uudistusta en saanut aikaiseksi koko syksyn aikana ja viime viikolla tein uroteon, jota olen vartonut jonkin verran: poistin Kakofoniaa? kokonaan Bloggerista. Hip hurraa!
Raadan tällä hetkellä 37 tuntista kouluviikkoa aina maaliskuuhun saakka. Tuntuu tosi hölmöltä lähteä kouluun pimeällä ja tulla takaisin kotiin pimeällä. Kaiken valoisan ajan vietän sisällä koulussa, jollei mukaan lasketa reipasta kävelyretkeä ruokalaan ja satunnaisia muita retkiä ulkoilmaan. Täysi jakso tarkoittaa myös karmeaa läksymäärää ja vähäistä vapaa-aikaa. Välillä tulen miettineeksi, miksi edes valitsin musiikkilinjan, joka on kaikki pelkkää ylimääräistä työtä muun koulunkäynnin lisäksi. Viikonloppuisin pitäisi keskittyä koulujuttuihin, mutta se ei vaan tahdo onnistua, koska yhä useammin vietän viikonloppua Tampereella (tai kotona) poikaystävän kanssa.
Tästä päästäänkin näppärästi aiheeseen tulevaisuus ja koulutus, josta Maisa ainakin ilmoitti haluavansa lukea. Suunnittelin tulevaiuuteni valmiiksi jo yläasteen aikana. Alunperin olin reipas toimittajan alku, mutta viikko sanomalehden toimituksessa tomutti haaveet kokonaan. Näillä näkymin suuntaan lukion jälkeen Turkuun ja oikikseen. Olen jo tässä vaiheessa tutkinut ties mitä jatkokoulutusmahdollisuuksia, mutta oikis ja journalistiikka ovat ainoat, jotka oikeasti kiinnostavat. Tai jos löydän hyvältä kuulostavan alan, kiinnostus tyssää viimeistään siihen lyhyeen matematiikkaan, jonka taidan jättää kirjoittamatta. Aina ei ole elämä reilua.
Viime viikolla meidän piti alustavasti suunnitella mitä aineita halutaan kirjoittaa sitten hamassa tulevaisuudessa. Mulla näyttäisi listalla olevan äidinkieli, pitkä ruotsi, englanti, yhteiskuntaoppi, psykologia ja espanja. Opon kanssa oltiin molemmat sillä linjalla, että noi olisivat ihan hyviä. Toki lisäksi voisi vielä lisätä tai espanjan korvata matematiikalla, mutta siitä en tiedä. Kuusi ainetta tuntuu ainakin musta ihan tarpeeksi isolta/sopivalta määrältä. Onneksi tässä on vielä jonkin verran aikaa miettiä. Mun oma oloni on vaan varmempi, kun tiedän mihin tähdätä ja minkä eteen tehdä töitä. Edes jonkinlaista hallintaa tähän lievästi kaaottiseen elämäntilanteeseen. (:
Mun on viime aikoina tehnyt mieli valokuvaamaan. Tilannetta ei yhtään helpota WHI, josta tulee katseltua päivät pitkät ihania ja hienoja valokuvia. Jos vaikka saisin joku viikonloppu reipastuttua sen verran, että nappaisin kameran kouraan ja houkuttelisin jonkun malliksi. Ihmiset ovat kyllä nykyään ainut kohde, jota jaksan kuvata. Toisaalta, nyt kun talvi tekee tuloaan, mun tekee entistä enemmän vain mieli kuvata filmille. Ensin pitäisi suorittaa koululla valokuvauskurssi, jotta pääsisin kehittämään kuvia itsekseni.
Mun on ihan pakko kirjoittaa tästä! Nimittäin opiskelusta ja tulevaisuudesta/tulevaisuuden suunnittelusta. Jotenkin eilen vaan heräsin, että mitä hemmettiä haluan elämältä? Miksi oon sellaisessa koulussa, joka ei oikeastaan kiinnosta mua loppuen lopuksi ollenkaan?
Tänään meidän koulussa oli avoimet ovet, eli yläasteelaiset kävivät tutustumassa meidän kouluun. Mulla on edessä huomenna sama "kierrätys"-rumba, koska olen viime keväänä lupautunut tutoriksi. Jotenkin, kun katsoin niitä nuoria 9lk tyttöjä ja poikia, niin halusin vaan takas yläasteelle. Takaisin yhteishakuun, miettiä ihan oikeasti, että mihin haluaa. Tein niin hirveän hätiköityjä päätöksiä silloin ja nyt kun toista opiskeluvuottani olen opiskellut jo hetken, niin tuntuu siltä, että mitä ihmettä teen tässä koulussa? Voiko oikeasti opiskella yrittäjyyttä ja asiakaspalvelua? Eikö ne opita ihan elämän kautta? Pitääkö oikeasti käydä koulussa tietääkseen mitä riskejä yrittäjyydessä on? Eikö tyhmempikin tajua sen?
Mietittiin kans poikakaverin kanssa eilen tulevaisuutta. Siis mitä suunnitelmia meillä on elämälle työn kannalta. Oon aina ajatellut, että tarvisin päämäärän, että jaksaisin opiskella ahkerasti. Mulla ei oikeastaan ole päämääriä. En osaa suunnitella elämääni hirveän pitkälle, olen aina ihaillut sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät siihen. Elän aina hetkessä. Multa kysyttiinkin kysymys: mitä sä haluat tehdä? En tiedä. En ihan oikeasti tiedä. Aloin kuitenkin miettimään, että kauppiksen jälkeen välivuosi töitä tehdessä, että ehtisi miettiä mitä tekee. No sitten multa kysyttiin: mihin haluat töihin? Siinä oli taas sellainen kysymys mihin en osannut vastata. Millaisiin töihin haluan: en tiedä. Onko rahalla väliä: en tiedä. Haluanko opiskelemani alan töihin: en tiedä. Inhottavaa tää tietämättömyys. Joskus olis vaan niin helppo voittaa lotosta ja viettää makoisaa kotielämää "päivä kerrallaan".
Sitten mulla ärsyttää ihan sikana se, että monet lukiolaiset pitää meitä ammatillisellapuolellaolevia opiskelijoita roskasakkina. Ja että ammattikoulun tyypit pitää lukiolaisia säälittävinä lukionörtteinä. Ei voi muuta kuin sääliä tällaisia ihmisiä! Oikeasti onko järkeä vertailla kahta täysin erilaista vaihtoehtoa, jokainen meistä tekee päätöksen haluamallaan tavalla haluamaansa paikkaan.
T. Nälkäinen ja vähintäänkin yhtä veeittuuntunut Anni
Hei, olen Hanna, pian 20v ja pelkään edelleen pimeää… Joku ulkopuolinen olisi varmasti repinyt huumoria eilisestä lenkistäni. Säikähtelin pimeässä metsässä milloin kuusentainta ja milloin solisevaa puroa.
En tiedä käykö syyttäminen hyvää mielikuvitusta, heikkoja hermoja vai kenties molempia, mutta olen koko pienen ikäni pelännyt pimeässä kulkemista. Pelko on vuosien varrella muuttanut luonnettaan, mutta ne samat kauhuntunteet nousevat yhä edelleen pimeässä pintaan.
Kuten ehkä aika moni muukin, pienenä suurin syy pelkoon olivat pimeässä lymyilevät kummitukset ja hirviöt. Ne lymyilivät aivan kaikkialla missä nyt pimeää vain sattui olemaan. Enää en myönnä varsinaisesti pelkääväni aaveita. Toisaalta jos joku sulkisi mut hautausmaalle syksyisenä yönä, saattais nuo vanhat tutut haamut ryhtyä jälleen kaveeraamaan.
En myöskään pelkää enää pimeitä huoneita, PAITSI isoäitini edellisen talon kellaria. En koskaan käynyt kyseisessä kellarissa rappusia pidemmällä enkä varmasti menisi vieläkään, vaikka mahdollisuus tulisi. En myöskään yleensä pelkää muiden ihmisten seurassa pimeää. Silloin pimeys on lähinnä jännää ja ehkä vähän naurattaakin.
Sen sijaan pimeässä metsässä on karmeeta kulkea yksin. Juuri eilen päätin oikaista metsän poikki, jotta matka sujuisi lyhyemmin, mutta edes taskulamppu ja kuulokkeissa soinut musiikki eivät pelastaneet. Ties millaisia murhamiehiä ja muita hämäräpuolen hiippailijoita pimeissä metsissä kuljeskelee. Ei ole lainkaan kiva törmätä pimeässä vastaantulijaan, jota ei tunne ollenkaan.
Pelkään törmääväni metsässä myös johonkin isoon villieläimeen: hirveen, karhuun, suteen tmv. En ole koskaan kohdannut mitään noista eläimistä villinä kasvokkain, hirven kyllä nähnyt kauempaa. Siitä huolimatta kärsin jonkinasteisesta villieläinpelosta.
Edellisessä asuinpaikassani oli metsätie, jolla me käytiin aina pienempänä laskemassa pulkkamäkeä. Tien vierellä on kallioita, joissa me tykättiin kanssa kiipeillä. Mulle on jäänyt jonkinlainen ahdistus tuota tienpätkää kohtaan. En itse tiedä mistä se johtuu, mutta äiti valaisi mua kerran asiasta.
Olin joku kevät kallioilla kiipeillessäni löytänyt eläimenjäljet ja tullut vauhdilla alas. Hoin paniikissa äidilleni, että pitää mennä pois ja äkkiä. Äiti olisi halunnut käydä katsomassa näkemiäni jälkiä, mutta nostin niin ison äläkän, ettei sinne kuuleman tosiaankaan ollut enää asiaa. Lähdettiin sitten pois ja silloisen ystäväni isä kävi metsästyskavereidensa kanssa katsomassa jälkiä. En tiedä löysivätkö he noita näkemiäni jälkiä, mutta myöhemmin kyseiseltä seudulta on löydetty useampaankin otteeseen karhunjälkiä.
Ihmisen tekemien rakennusten ei kuulu olla tyhjillään, joten autiot talot herättävät myös vilunväristyksiä. Kaikkein järkyttävintä on huomata, että jossakin autiossa talossa näyttäisikin yhtäkkiä olevan elämää. Huomasin pari viikkoa sitten, että eräässä kylän autioista taloista paloi valo ja voi sitä fiilistä kun kuljin siitä ohi. Piti pistää töppöstä toisen eteen kun kuvittelin jo vaikka mitä itsekseni…
Pimeän pelosta ei taida päästä oikein millään… Johan tässä on tullut pian 20 vuotta katseltua pimeitä öitä, mutta nuo pelontunteet ei vaan koskaan hellitä. Ei siis liene vaikea uskoa, etten katsele kauhuleffoja. Mielikuvitukseni tarjoaa mulle ihan tarpeeksi aiheita pelkoon ilmankin. :D
Perhetuttu ampui itsensä kotinsa kylpyhuoneessa viime lauantai-iltana. Työkaverini veli heittäytyi junan eteen kolme viikkoa sitten. Toinen perhetuttu hirttäytyi kellariinsa viime keväänä, josta sen pieni poika löysi isänsä kuolleena.
Yhden ihmisen elämään voi mahtua ihan hirveästi murhetta, enemmän kuin kukaan ulkopuolinen ymmärtääkään. Yksi tärkeimmistä opeista, mitä opin lukiossa oli: "Älä koskaan leiki toisen ihmisen tunteilla." Jokaista pitäisi arvostaa sellaisena kuin he ovat. Maailmassa on miljardeja ja miljardeja ihmisiä, eikä jokaiselle riitä väkisinkään suurta osaa tässä näytelmässä, mutta lähimmäiset ihmiset asettavat toisilleen arvon. Omasta energiasta pitäisi jakaa muillekin, yrittää auttaa niitä joilla sitä ei ole.
En tuntenut yhtäkään tapausta henkilökohtaisesti ollenkaan, mutta silti mua itkettää. Joskus toivon, että edesmenneet näkisivät, kuinka paljon heitä kaivataan.
Kuulun niihin ihmisiin, jotka kiertelemättä rakastaa talvea. Talvessa parasta on pimeys, tähtikirkasta kuun valaisemaa maailmaa kauniimpaa ei ole. Koivujen oksat on kuurassa ja kun valo osuu niihin, ne oksat kimaltelevat pimeässä kuin niissä olisi tuhansia pienen pieniä timantteja. Kuun valo värjää koko maailman siniseksi ja tähdet loistaa taivaalta. Tunnelmaa ei ainakaan puutu. Itse pidän kävelemisestä nimenomaan valaisemattomalla tiellä tai pellolla. Valaistu on tylsä ja ankea. Seuraavana päivänä tietää tuijotelleensa taivaalle, kun niskat on jumissa. Se on jotenkin vapauttava tunne, kun on pimeää ja samalla kirkasta, siitä saa voimaa ja mulle ainakin tulee aina tosi hyvä mieli pelkästään kävelemisestä pimeässä.
Toinen asia, mistä pidän, on lumisade. Se on jotenkin tyynnyttävä ja rauhallinen. Jos jokin asia stressaa, niin ehdottomasti yksi parhaista lääkkeistä on lumisateessa käveleminen. Mitä tiheämpi lumisade, sitä hiljaisempaa on. Se rauhoittaa valoisallakin. Talven hiljaisuus on ehkä juuri se syy, miksi talvi on niin ihana. En välitä muutenkaan melusta ja suurista ihmisjoukoista, joten talvi on ehdottomasti minun aikaa.
Olen pitänyt talvesta niin kauan kuin muistan. Kesällä mulla on aina liian kuuma ja lisäksi inhoan sääskiä, mäkäräisiä ym. ötököitä. Talven pakkasissa ja lumessa on jotain, mikä tekee siitä niin hienon. Aamulla ihastelin valkeutta ajaessani kouluun, ensimmäinen (tai toinen) näin luminen ja talvinen päivä! Ei parempaa ole. Edes tiellä loikkivat porot ei pilanneet oloa. Ihana talvi!
Valkoiset aamutkin tuntuu ihanilta, eilen aamulla heräsin Rellan kuolapusuihin ja kun näytti, että aamu kirkastuu tosi hienoksi, lähdin pihalle kuvailemaan otusta, eiliseltä siis tuo viereinen ja alla oleva kuva. Tästä marraskuusta ei voi ainakaan sanoa, että olisi synkkää ja mustaa, ei ainakaan Rovaniemen korkeudella. Saa nähdä, milloin iskee märät loskakelit ja musta synkkä pimeys. Nyt pitää kuitenkin nauttia tästä.
Kirjoitin jo valmiiksi pitkän (liian pitkän) selostuksen siitä kuka mie olen ja mistä tulen, mutta poistin sen ja taidan nyt kirjoittaa hieman yksinkertaisemmin. En usko, että juuri kukaan jaksaa lukea pitkän pitkää selostusta minusta, joten päädyin tällaiseen ratkaisuun.
Kuka?
Olen Elina (niin oikeasti kuin turrilassakin), 18-vuotias tyttö Rovaniemeltä. Asun pienehkössä kylässä nimeltä Oikarainen. Se sijaitsee 20 km päässä Rovaniemen keskustasta. Olen syntynyt 18.8.1992 eli horoskooppimerkki on jellona. Koko ikäni olen asunut tässä samassa pikku kylässä ja vieläpä samassa talossakin.
Koulu
Tällä hetkellä opiskelen Lapin ammattiopistossa kartoittajaksi. Hetken mielijohteesta aloitin myös lukion, kun siellä oli tyhjiä paikkoja. Sitä päätöstä olen katunut monesti, mutta toivon, että siitä kuitenkin joskus hyötyy. Kovin moni ei tunnu tietävän, mitä kartoittaja tekee, mutta se on sellainen joka kävelee kummallisen kepakon kanssa esimerkiksi tiellä tai jossakin pusikossa. Kartoittaja myös mittaa tonttien rajapyykit ym. paikoilleen.
Ulkonäkö
Olen noin 172cm pitkä ruskeahiuksinen ja sinisilmäinen. En lihava enkä laiha, vaan ihan sopiva. Myös silmälasit löytyy. Pukeudun yleensä koulussa ja kaupungissa farkkuihin ja huppariin, kotona ja muutoin vapaa-ajalla riekkuessa kollareihin, tuulihousuihin ja muihin rennompiin vaatteisiin.
Perhe
Asun edelleen kotona ja perheeseen kuuluu vanhemmat, kaksi pikkusiskoa ja pikkuveli. Isovelipuoli on jo muuttanut pois kotoa. Eläimellisemmät perheenjäsenet ovat suomenpystykorva (rekisteröimätön sellainen) Sissi 10v, sekarotuinen Rippu 6v, lhasa apso Jekku 3v, labradorinnoutaja Rella 17vk, kissat Penni 4v ja Siiri 1v, venäjänkääpiöhamsteri Nemo 2v. Lisäksi löytyy akvaario kaloineen ja kotiloineen.
Harrastukset ja kiinnostuksen kohteet
Koirat. Harrastan näyttelyissä pyörimistä ja toistaiseksi kotitokoilua. Tykkään myös lukea koirien koulutuksesta ja käyttäytymisestä. Valokuvauksesta pidän myös, samoin luonnossa liikkumisesta. Myös lukeminen on mukavaa puuhaa, sille pitäisi vain olla paljon enemmän aikaa. Pidän myös erilaisten puutöiden tekemisestä, mutta ikävä kyllä meillä ei kotona ole sellaisia tiloja, missä niitä voisi tehdä. Puutöiden parissa voisin viettää aikaa vaikka kuinka kauan. Seuraan myös ahkerasti talviurheilua telkkarista. Viime keväänä opin katsomaan myös jääkiekkoa, johon koukuttui kerralla...
Rella lossilla
Toivoisin, että minusta tulee isona...
Tähän en osaa vastata ollenkaan. Ehkä alan töihin kartoittajana, vaikka se ei unelma-ammatilta tunnukaan. Vielä vuosi aikaa miettiä, sitten voisi olla vuoden töissä, jos töitä vain löytyy ja miettiä lisää ellei tässä vuoden sisällä yhtäkkiä kirkastu, mitä haluan tehdä.
Unelmoin...
isosta maatilasta. Oikeasti haluaisin ison maatilan (maitotilan), se olisi oikeasti niin hienoa ja siinä työssä viihtyisin varmasti. Tämä kuuluu kuitenkin mahdollisesti toteutumattomiin haaveisiin, koska mulla ei ole aavistustakaan, miten maatilaa pidetään eikä tarvittavia tilojakaan sellaisen pitämiseen. Lisäksi haluaisin hyvän järjestelmäkameran (hyviä objektiiveja), aikaa, itsevarmuutta, rikastua...ym. tavallista.
Luonteeltani olen...
Perusminä
Hmm. Kavereiden seurassa olen puhelias ja koheltaja, joka onnistuu aina söhläämään kaikki asiat. Minua ei oikeastaan haittaa vaikka onnistunkin nolaamaan itteni. Siihenkin tottuu, kun joka päivä tekee jotain, minkä takia voisi vajota maan alle, jos jaksaisi. Lopulta ei viitsi enää edes hävetä. Tuttujen seurassa saatan pelleillä ja tolloilla just niin lapsellisesti kuin osaan. Enkä varmaan ole ihan väärässä, jos väitän, että viereinen kuva kuvaa minua aika hyvin. :D Kuvasta kiitokset SaaraHobulle. Inhoan esiintymistä ja suuria porukoita. Yleisesti ottaen olen melko päättäväinen ja jos päätän oikeasti tehdä jonkin asian kunnolla, mie myös teen sen kunnolla. Olen melko optimistinen ihminen enkä jaksa hermostua pienistä vastoinkäymisistä. En myöskään stressaa kovin helposti asioista. Teen sen, minkä jaksan ja ehdin. Luonteeltani olen toisaalta rauhallinen ja toisaalta melko äkkipikainenkin. En suutu helposti, mutta sitten kun suutun, niin mie suutun ihan oikeasti. Pitkävihainen mie en kuitenkaan ole, vaan räjähdän kunnolla ja sitten oon taas ihan normaali oma itseni.
Mua suututtaa ja itkettää. Että elämä on epäreilua. Satuin eksymään iltalehden sivuille ja luin uutisen, joka koski Razzlen kuolemaa. Jos ette tiedä kuka Razzle on, niin hän on oikealta nimeltään Nicholas Dingley ja kuoli hyvin nuorena, mutta hyvin rikkaa elämän mielestäni. Eikö joskus sanotakin, että on siistiä kun nämä rokkistarat kuolevat nuorina ja jäävät legendoiksi ja niin edelleen... Tässä tapauksessa olen eri mieltä. Mun mielestä on ihana seurata esim Sami Yaffan elämää facebookin kautta ja tietää, että hänellä menee hyvin. Razzlen kuolemassa muutenkaan ei ole mitään hehkeää tai mitään kaunista mitä voisi muistella. Razzlehan on toiminut esimerkiksi Hanoi Rocksin rumpalina ja ollut mielestäni Hanoin mitä merkittävin jäsen. Voin jopa sanoa, että koko bändin hehku meni Razzlen kuoltua. Jokin puuttui ja se jokin oli hemmetin tärkeä pala koko kokonaisuudesta. Ja siihenhän Hanoi oikeastaan kaatuikin.
Mulle Hanoi Rocks on tullut tärkeäksi isäni kautta ja eilenhän oli isänpäivä ja täytyy sanoa hänelle tässä kiitokset. Isäni sydämmessä Hanoi Rocks säilyy aivan varmasti loppuun asti, se on sille niin hemmetin tärkeä bändi ja on vaikuttanut hänen elämäänsä hirveän paljon ja samalla minunkin elämää. Pienestä asti olen saanut kuunnnella juttuja isäni nuoruudesta ja aina on kaijuttimista kaikunut jokin Hanoin tai samaan genreen kuuluvaa musiikkia. Ensimmäinen keikkakin jonne isä minut vei oli Michael Monnroen keikka puolalanpuistossa. Leikkisin leikkipaikalla ja samalla katsoin kun lavalla heiluu joku ukko joka laulaa ja soittaa hemmetin hyvää musiikkia. Kaikki kertomukset siitä, kuinka isääni pyydettiin kännireissulla tulemaan laulamaaan samaan bändiin, missä Michael on laulanut jne.... Mä voin suoraan sanoa, että olen kateellinen isäni nuoruudelle. Se oli semmonen ujo tummatukkainen poika, jolla oli hiukset aina krepattuna. Isi on yrittänyt saada mua monien vuosien ajan kuuntelemaan Hanoita ihan tosissaan ja joskus vuosi pari sitten aloin päästä jyvälle ja kyllä täytyy myöntää, että on tässä sitä jotain! Ja kun tietää bändin historian ja sen, että se on suomalainen niin siinä jää helposti sanattomaksi.
No minä hölmönä äsken menin selaamaan iltalehteä ja esiin pomppasi uutinen joka sai mut oikeasti suutuksiin ja korkkaamaan ton hemmetin viinipullon, jota tässä siemailen. Jos tuo hemmetti kaikki on totta, niin miten ihmeessä tää elämä voi olla näin epäreilu?
Aivotärähdyksellä selvinnyt Neil vapautetaan 2 500 dollarin takuita vastaan. Hänet määrätään hakemaan välittömästi apua alkoholiongelmaansa. "Omasta mielestäni minulla ei ollut minkäänlaista ongelmaa", Neil kirjoittaa.
Laulaja ei oppinut episodista mitään. Hän on narahtanut ratista useita kertoja, viimeksi kesäkuussa.
Niin surullista. Onko viina pilannut tuon miehen pään vai mikä selittää tuon käyttäytymisen ja sen, että ei kadu koko tapahtumaa pätkääkään. Onko Neil kertaakaan edes pysähtynyt miettimään asiaa tarkemmin, kun kehtaa väittää ettei hänellä ole mitään ongelmaa. Pään kanssa ainakin on ongelmia. Tosin kirjaa itse en ole lukenut, niin en voi väittää uutista todeksi. Silti koko juttu pysäyttää kaiken, koko tapahtuma, myös ilman noita Neilin sanoja.
Neilin mukaan Razzle oli aikeissa jättää Hanoi Rocksin. "Hänen haaveensa oli soittaa Heartin tai Iron Maidenin kaltaisessa stadionbändissä", Neil kertoo.
Mitä hemmetin väliä? Miksi edes pitää mainita? Razzle on kuollut, niin mitä tuo tieto hyödyttää?
Miten sen tunnisteen saa laitettua? Yritin ohjeita lukea, mutta en tajunnut, enkä löytänyt oikeita juttuja....... Huoh.
Musiikki. Se pelastaa pahan päivän, se saa hymyilemään. Se saa itkemään ja se saa nauramaan.
Mä rakastan musiikkia. Rakastan sitä kun pitkästä aikaa kuuntelee jonkun kappaleen ja se saa päälle sen tietyn tunnelman, jota ei voi edes sanoin kuvailla. Se on vaan niin mystisen kaunista ja ihanaa, se saa onnelliseksi.
Mä kuuntelen oikeestaan kaikenlaisia bändejä ja kaikenlaisia biisejä, sekä massamusiikkia ja jotain ihan muuta. Mulla ei ole koskaan ollut sellaista pakko olla erilainen, pakko kuunnella erilaista musiikkia- tilannetta, vaan oon aina kuunnellut just sitä mikä kuulostaa hyvältä.
Sääli, ettei otsikoksi voi laittaa kokonaista musiikkikappaletta soimaan. Haluaisin nimittäin otsikoida tämän viestin jollakin Owl Cityn kappaleella, sillä ne sopivat niin loistavasti onnellisuuteen. Noh, joudutte tyytymään lyhyeen lyriikkapätkään otsikkona.
Elämä olisi kovin ankeaa ilman muita ihmisiä. Ystävät, kaverit, perhe, sukulaiset ja jopa täysin vieraat ihmiset tuovat elämään paljon väriä ja iloa. Oltiin eilen ystäväpiirillä juhlistamassa erään syntymäpäivää. Oli sanoin kuvaamattoman mahtavaa nähdä kaikkia ihania ihmisiä parin kuukauden tauon jälkeen. ♥ Kun niitä oikeita ystäviä on tullut nähtyä vähemmän, olen huomannut kuinka kultaakin kalliimpia he ovatkaan.
Usko huomiseen on ihan mieletön voimavara. Sen suuruutta ei aina tajuakaan. Millaista elämä olisikaan tänään, jos tietäisi, ettei huomista tule tai mikään ei muutu koskaan? Monista asioista, ellei peräti kaikista, tulisi merkityksettömiä, jos ei jaksaisi uskoa aina seuraavaan parempaan päivään. Tämä päivä antaa mahdollisuuden haaveilla, huominen toteuttaa haaveitaan.
Kevään aurinko on jotain mielettömän ihanaa, sillä se herättää sekä ihmiset että luonnon ja tuo piristystä pimeän talven jälkeen. Toisaalta valkeana talvipäivänä on ihana hengittää keuhkoihinsa kirpeää pakkasilmaa. Kesä ja kärpäset - niiden ihanuutta ei liene tarpeellista edes perustella sen kummemmin. Syksy puolestaan on kauniin väriloiston ja sateenkaarten aikaa.
Eveliina kirjoitti yhteisestä uskosta ja siitä mielettömästä fiiliksestä, joka syntyy kun parituhatta ihmistä lausuu Uskontunnustuksen ääneen kristillisessä tapahtumassa. Allekirjoitan täysin tuon tunteen. Toisaalta laajennan yhteenkuuluvuuden tunteen myös perheisiin, ystäväpiiriin, koululuokkiin ja esimerkiksi saman bändin faneihin. Ihminen haluaa tuntea kuuluvansa johonkin suurempaan kokonaisuuteen.
Olen joskus listannut asioita siitä mikä saa mut välittämään eläimistä niin kovin: Ne ovat teeskentelemättömiä persoonia. Eläimet eivät tuomitse sen perusteella miltä näytän tai miten pukeudun. Ennen kaikkea, niiden kiintymys on rehellistä ja vilpitöntä. Eläinten viattomuuden pitäisi saada meidät ihmiset heräämään, sillä vain me voimme kantaa vastuun ympäristöstämme.
6. Hyvä taide
Owl City - Fireflies
On ihana hiljentyä kuuntelemaan jotain mukaansa tempaavaa kappaletta, lukemaan hyvää kirjaa tai katselemaan mahtavaa elokuvaa. Taide parhaimmillaan elää mukana tunteissa ja elämäntarinassa. Siinä sivussa saattaa syntyä itsellekin innostus luoda jotain omaa. Niin erinomainen musiikki, kirjallisuus, elävä taide kuin kuvataidekin synnyttävät iloa ja inspiroivat.
7. Hymy
Simon Baker ja hänen ihanan tarttuva hymynsä
Aito hymy on ihmisen kaunein ominaisuus, koska sillä voi saada niin paljon hyvää aikaan! Joltakulta saatu hymy parantaa poikkeuksetta omaa päivääni ainakin hitusen. Onneksemme hymyily on monen kohdalla helposti tarttuva tauti. Kun hymyjä saa monelta ihmiseltä, huonostikin alkanut päivä kääntyy yleensä edes jonkin verran paremmaksi. Antaa hymyn kiertää!
Olen ollut kaksi kesää huvipuistossa töissä ja ujohkosta luonteestani huolimatta pidän kovasti asiakaspalvelutyöstä, koska pystyn siinä ilahduttamaan ihmisiä. Lähimmäisiä voi kuitenkin onneksi ilahduttaa myös arjessa. Edellä mainittu hymy on yksi varsin oiva tapa parantaa niin tutun kuin tuntemattomankin ihmisen päivää.
Onneen ei pienimmillään tarvita kuin positiivista elämänasennetta ja sillä silmällä harrastettua tarkkaavaisuutta. Jokaisesta päivästä löytyy jotain aina hyvää, edes ihan pientä. Se voi olla oma lämmin peitto, kaunis auringonlasku, muutama hassu sinulle kohdistettu sana tai vaikka ihan vaan kaunis sää. Jos usko huomiseen on iso voimavara, niin on myös positiivinen elämänasenne.
Tämänkin vein Eveliinalta. Nukkuminen saa kymmenennen sijan. Merkintäni otsikosta huolimatta, vaikka toteamus onkin ihan totta. Nukkumista voisi helposti pitää ärsyttävänä välttämättömyytenä. On kuitenkin aivan ihana käpertyä illalla omaan sänkyyn peiton alle ja toisaalta herätä aamulla hyvin levänneenä, mahdollisesti mukavan unen nähneenä.
Hei, olen Eveliina ja opiskelen audiovisuaalista viestintää. Joo se esittelyjudu oli jo, mut toi oli vaan alotuslause tälle postaukselle! Lukasin äsken meiän salassapitosopimuksen läpi enkä nähny siinä mitään syytä miksen vois periaatteessa tälleen ihan julkisesti kertoo mitä teen.
Olen töissä kuorosodassa. Palkkaa tästä ei luonnollisesti tule, koska kuuluu kouluun ja harjotteluun ja silleensä. Päivät on pitkiä ja tähän saattaa monesti upota KOKO viikonloppu, jonka päälle vielä viikot normaalia koulua. Koko viikonloppu ei meinaa semmosta et 8h per päivä, vaan sitä, että noin 12h per päivä. Niinkun esim mulla just nyt tässä kevyt kaks viikkoo putkeen ilman yhtään vapaapäivää, kaikki tommosia aikasia kaheksan-yheksänaamuja ja silleensä, studiolle menee kotoonta aikaa matkustaa vähintään 1,5h. Väsymys on nyt jo ollu aika melkosta ja huomenna ois edessä minuuttiaikataulun live, aamukaheksasta iltaysiin töitä lähes tauotta, vessaan pystyy karkaa jos hyvä tuuri käy pari kertaa päiväs ja ruokaillessakin on koko aika oltava skarppina. Hetkeksikään ei pysty ajautumaan mihkään ajatuksiin eikä saa unohtaa kattoo kelloa. Kyseessä on vielä ensimmäinen live, kukaan ei oikeestaan tiedä miten suunniteltu aikataulu käytönnössä toimii, joten kaikenlaisilta katastrofitilanteilta tuskin vältytään.
Kuulostaa aika karmeelta, mutta tää on aivan mahtavaa. Vantaan kuoro jota avustan tän viikonlopun on aivan tajuttoman mahtavaa porukkaa! Kiittävät joka välissä kaikesta, vaikka tehään vaan työtä ja ovat muutenkin mukana niin mahtavalla asenteella! Lisäksi oon ollu hyvin pirteenä, koska Aste alias Jani on piristäny vaikkei sitä ees nää kun välillä juoksemassa oman kuoronsa perässä. Siitä vaan lähtee semmoset positiiviset vibat koko ajan ja jos nyt vähän ihkutetaan niin sillä on ihan tajuttoman kauniit silmät! :O. Tänään poitsu piristi mua suuresti bailaamalla ihan fiilareissa kuoronsa koreografiatreeneissä.
Vantaalaisten väri on punanen, jonka kunniaksi lakkasin kynsiini punaglitterisen manikyyrin, laitan punaset housut ja aion vielä sävyttää juureni punaiseksi! Oikeesti, asuinpaikkana Vantaa ei saa ketään hihkumaa ilosta tai äänestämään omiaan, eikä nuoret äänestäjät myöskään tunne ihanan pirteää Meiju Suvasta, joka kuoroa johtaa, joten pliis äänestäkää näitä kivoja, ne oikeesti ansaitsis sen! Tai no kuunnelkaa ja kattokaa ite huomenna neloselta klo 18 miten hyvin mun lapset vetää ;).
Ei mul muuta, waka waka ee ee !
ps. Peter Pihlström tuli kans tänään vastaan ja on kyl symppis sekin! Teeveetä, nelosta tai ainakin tätä kuorosotaa tuntuu kyllä johtajan ihan vaan naiset, en oo tainnu törmätä viel yhteenkään 'isompaan' pomoon joka ois mies.
Kuopio ei ole mikään hyvä paikka musiikinystävälle, jos pitää jostain muustakin musiikista kuin örinästä ja räminästä. Vielä muutamia vuosia sitten asia oli täysin eri, täällä oli parhaimpina aikoina varmaan kymmenenkin hyvää uusglamrock-bändiä, joita käytiin teini-iän ollessa kukkeimmillaan fanittamassa hyvällä lykyllä vaikka joka viikonloppu. Siihen aikakauteen kuului tietenkin tiukkaakin tiukemmat pillifarkut, miljoona paria tennareita, paljonpaljon kajalia, jenkkihuiveja ja tupeerattu pää. Mutta sitten Mötley Crüe olikin jo ihan out ja kaupungin pahimmat rokkikukot työnsivät punaiset nahkahousunsa vaatekaapin perukoille ja hävisivät vähin äänin. Ainoa pysyvä muisto tästäkin ajanjaksosta on Reckless Love, joka on uutterasti tuonut kuopiolaista tukkametallia maailmankartalle. Täytyypä samaan syssyyn hehkuttaa, että olen ollut Recklessien keikoilla vielä silloin, kun heidän yleisönsä koostui kymmenestä ihmisestä, joista puolet oli bändin kavereita ja jutellutkin symppis-Ollin kanssa pitkät pätkät.
Sitten tulikin hevi ja jyräsi kaiken alleen. Jos et tykkää Turmion kätilöistä, Tarotista tai muista sinällään omalla alallaan loistavista bändeistä, et pahemmin saa irti Kuopion musiikkitarjonnasta. Kuopion oma festari Rockcockin yritti epäonnistuneesti pehmittää heviotettaan tunkemalla esiintymislistalle mm The Baseballsia ja Cheekiä, saaden lähinnä närkästyneet naurut päälleen.
Tän kaiken jälkeen Turussa järjestettävä Ruisrock oli mulle kuin unelmientäyttymys. Kerrankin festari, jossa oli jotakin katsomisen arvoista eikä jokatoinen vastaantuleva naama ollut tuttu. Sitäpaitsi Ruisrock on aina Ruisrock, oon ihan tosi nuoresta asti halunnut siellä käydä, mutta vasta nyt mulla oli a) rahaa, b) vapaata aikaa ja c) porukoiden suostumus. Niinpä perjantaina 9.7.2010 suuntasimme kaverin kanssa klo 8.20 lähtevään junaan ja aloimme puksuttelemaan Turkkusii kohti. Matka oli pitkä ja hikinen (koska VR ei vaan onnistu tuuletusten kanssa, ikinä), mutta lopulta noustiinkin ulos helteiseen ja aurinkoiseen Turkuun. Jos alkaisin kirjoittamaan kunnon matkakertomusta, tästä tulisikin hyvin nopeasti kilometrien pituinen postaus, joten päädyn vaan sanomaan, että koko reissu oli aivan mahtava ♥
Turku itsessään oli aivan mahtava (oon vain kerran käynyt siellä ennen Maisaa tapaamassa joskus vuonna nakki ja hamppari)
Murre oli omalla tavallaan ihan käsittämättömän hauskaa, varsinkin humalaisten suusta. Kylläpä vaan meidänkin savolle siellä naurettiin ja väärinymmärryksiä sattui puolin ja toisin.
DON HUONOT ♥ Kun luin Maikkarin viihdeuutisista Donkkareiden tekevän paluukeikan Ruississa, oli mun ja kaverin kesäsuunnitelmat sitä myötä selvät. Ei kai kukaan voi oikeasti jättää Suomen parasta suomeksi laulavaa bändiä näkemättä?
Samoin monet muut bändit oli ihan loistavia, kuten Ozzy, The Ark, Slash (joka käveli mun ohitse siellä!!!11), Ismo Alanko & Teho-Osasto, Popeda ja Samuli Putro
sää oli ihana koko viikonlopun ja yöhön asti pärjäsi pelkillä shortseilla ja pikkupaidalla, mitä luksusta Suomen kesässä
Lopuksi vielä pieni muisto joka saa vieläkin kylmät väreet kulkemaan selkärankaa pitkin ja hymyn nousemaan pakolla huulilla. Meikän voi myös bongata punaisine hiuksineen eturivistä, jos tarkkaan katsoo!
“Maybe we like the pain. Maybe we’re wired that way. Because without it, I don’t know; maybe we just wouldn’t feel real. What’s that saying? Why do I keep hitting myself with a hammer? Because it feels so good when I stop.”
– Meredith Grey, Grey's Anatomy
Se tunne, kun kävelet ulkona kylmässä ja kyynel vierii poskea pitkin. Se tunne, kun lisäät kaikki pienet vastoinkäymiset yhteen ja ymmärrät niiden olevan yhtä suurta, riipivää vastoinkäymistä. Se tunne, kun sanot jotain vaikeaa toiselle ja joudut pettymään, kun toinen vastaa siihen hiljaisuudella. Se tunne, kun meinaat lähettää toiselle viestin, mutta pyyhitkin koko viestin pois ja suljet puhelimen, koska et halua häiritä toista. Se tunne, kun et edes uskalla tuntea.
En osaa sanoa onko tuo tunne pettymys, suru vai vaan joku negatiivinen fiilis. Hassua, että mulle kaikki positiiviset jutut aiheuttaa periaatteessa iloisuutta ja ajattelen kaikki onnelliset tunteet vähän niin kuin samana. Negatiiviset on asia aivan erikseen: jaan ne kategorioihin. Sieltä löytyy niin surua, pettymystä, vihaa, väsymystä kuin yleistä pahaa oloakin. Ei suru selitä kaikkia negatiivisia tunteita siinä missä iloisuus selittää positiivisia. Jännä juttu.
Tänään oli kuitenki (sinällään melko yllättävää) hieno päivä! Tein sushia, ostin ihanat kengät, vaaleanpunaisia alusvaatteita ja rusettisormuksen. Lisäksi isä halas minua ekaa kertaa puoleen vuoteen, kirjotin työsopimuksen, lauloin pikkuveljen kanssa Pikku G:n Me Ollaan Nuorisoa ja Räjähdysvaaraa sekä sain ystävän kiinni ja varmistuin siitä, että sillä on tällä hetkellä kaikki kunnossa. Nauroin, kun heräsin paria tuntia liian aikaisin ja lässytin koiralle muiden kuullen pihalla, koska se oli yksinkertaisesti niin upea pieni otus.
Voisin lahjottaa tällasia päiviä kaikille – oikeastaan mitään suurta ja hyytävää ei ole tapahtunut, mutta pienet kivat jutut tekee päivästä mukavan.
Lukekaapa tuon ylläolevan kuvan teksti ja ajatelkaa.
Kuka minä olen? Vai olenko ylipäänsä mitään? Olenko surkea ja olematon vai paljon enemmän? Kenties en ole mitään, kenties olen paljonkin. Toisinaan sitä tulee mietittyä asioita liiaksi, toisinaan niitä ei mieti lainkaan - tekee kaiken vain hetken mielijohteesta. Kivuliaat sanat iskeytyvät toiseen, käsi heilahtaa. Sen jälkeen on vaikea pyytää anteeksi, mutta tutkiskelemalla itseään voi löytää syyn. Miksi tein niin? Miksi olen minä? Mikä minua vaivaa? Kehujakin on välillä hankala ottaa vastaan, mutta ne ilahduttavat aina. Ihminen on vain luotu sellaiseksi. Minutkin on luotu tällaiseksi.
Kuten moni muukin täällä on todennut, ei itsestään ole helppo kertoa. Kehujen ottaminen vastaan on hankalaa, mutta mitä tämä sitten on? Itsestään kertominen on ainakin mulle vain aina yhtä tuskainen projekti, koska pelkään kehuskelevani liikaa tai toisinaan aliarvioivani itseäni ja tekeytyväni huonommaksi kuin olen. Kenties kuitenkin saan tällä kertaa jotakin järkevääkin kirjoitettua, ja tämän teksin pohjalta joku voisi jopa haluta tutustua paremmin.
Maaliskuussa 1996 syntyi Tampereella tyttö, joka myöhemmin nimettiin Veeraksi. Aivan, se nykyäänkin niin kovin kovin yleinen nimi täällä Suomessa. Se nimi on mullekin päälle 14 vuotta sitten annettu. Kaksi vuotta myöhemmin sain pikkuveljen ja ennen toisen pikkuveljen syntymistä muutimme Säkylään, mun ollessa viiden vuoden tietämillä, ja täällä sitä nykyäänkin asutaan. Vanhempani ovat eronneet ja asun äidin ja veljien kanssa keskustassa.
Eläimet ovat mulle olleet aina todella rakkaita ja niitä on täällä Säkylässä ehtinyt ihan kiitettävästi olla. Kissoja löytyy tällä hetkellä kolme isän luota: Väinö, Leo ja Nelli. Kaneja meillä oli jokunen vuosi takaperin kaksinkappalein, mutta puputtajat kuolivat vanhuuteen. Koiria on kaksi + yksi, isän luona asustaa berninpaimenkoiratyttöTessi, joka on elämäni rakkaus + isän nykyisen naisystävän newfoundlandinkoiraSanni, täällä äipän luona n. puolivuotias kleinspitz Kunkku. Lisäksi häkissä piipertää yhä roborovkiuros Tofu, jolla ikää on puolitoista vuotta.
Harrastan säännöllisesti lenkkeilyä koiran(/koirien) ja kavereiden kanssa, sekä sen ohella mm. taitoluistelua, jota olen harrastanut lähemmäs kymmenen vuotta, sekä kuvataidekoulua Turussa, sillä lähempää ei harrastusmahdollisuutta löydy.
Vapaa-aikani kuluu mm. kaverien kanssa, koirien kanssa touhuillen, lenkkeillen, piirrellen, kirjoitellen, dataillen koneella ja lueskellen, melko vaihtelevaa toiminta kuitenkin on, enkä voi itseäni pelkästään sisällä kökkijäksi sanoa.
Luonteestani voisin kai myös pari sanaa mainita. Tutustun mielelläni uusiin ihmisiin ja tulen toimeen monenlaisten persoonien kanssa. Osaan olla avoin ja yleensä jokaisesta ihmisestä löytyy silmissäni jotakin positiivista, mitä pidän ehkäpä parhaimpana piirteenäni.
Joskus mun on todella hankala tuoda omaa mielipidettäni tarpeeksi esille, ja annan muille oikeuden päättää asioista ja tyydyn heidän ehdotuksiinsa - vaikkakin osaisin varmasti sanoa oman mielipiteeni, jos vain en haluaisi miellyttää kaikkia niin kovati. Melkoinen miellyttämishaluinen siis olen.
Ullkonäöstä sen verran, että omistan silmälasit ja olen likinäköinen. Hiukseni ovat tummanruskeat ja silmät sellaiset harmaa vihreä siniset sekoitukset, joista on hankala ottaa selvää. Pituutta löytyy tällä hetkellä n. 160 cm, tarkkaa tietoa ei löydy. Mikään hoikkeliini en ole, mutta en oikeastaan lihavakaan.
Tällä hetkellä käyn kahdeksatta luokkaa, eikä tulevaisuuteni oikein tunnu selvältä. Haluan joka tapauksessa mennä lukioon ja sen jälkeen varmaankin yliopistoon, sillä tällä hetkellä haluaisin opiskella lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. Katson kuitenkin tulevaisuutta avoimin silmin.
Tältä erää voisin kiittää ja kumartaa tästä , kysyä saa toki lisää, jos jokin jäi kaivelemaan. (:
Me olemme voittajia, emme häviäjiä. Meissä kaikissa on jotain hyvää, mutta meistä yksikään ei ole täydellinen. Kukaan ei voi väittää olevansa synnitön, kaikki ovat joskus sanoneet pahaa toisesta. Toisinaan on hyvä katsoa peiliin ja miettiä mitä itse on. Itsesääliin ei kannata vajota, itserakkauteen ei kannata hukkua. Kun nämä sanat pitää mielessä, pääsee varmasti pitkälle.
Mun on aivan pakko jakaa kanssanne tämä musiikkivideo:
CMX - Linnunrata
Kappale kiinnitti huomioni heti ensimmäisten radiosoittojen jälkeen. Erittäin hieno kappale, mutten osannut lainkaan odottaa tällaista musiikkivideota.
Jouduin miettimään tovin onko tämä enemmän kaunista vai kamalaa katsottavaa. Loppu jää toki katsojan itsensä tulkittavaksi, mutta papan leveä hymy paljastaa jo yllättävän paljon. Hän taitaa tosiaan lentää ihmeellisenä tummana lintuna taivaan peiton yli.
Taivaisiin, taakse kuun
ohi linnunratojen
korkeuksiin, ihmeisiin
kuten kaipaus ihmisen
lentää yli taivaan peiton
ihmeellinen tumma lintu
vapauteen
Herättää kunnioitusta niin ikäihmisiä kuin suuria tunteitakin kohtaan. Unohtamatta tietenkään Linnunradan tekijöitä itseään.
Miten musta tuntuu taas siltä kuin en osaa valita ystäväpiiriäni kunnolla. Tai sitten minuun on niin kiva kaikki paska siirtää. Olen siis joku päiväkirja mihin voi kaiken kertoa ja koska se jää lukkojen taakse ei tieto voi levitä eteenpäin. Ihan kivalta se tuntuu kuin ihmiset uskaltaa mulle avautua, mutta sitten kun sitä kuraa alkaa lentämään enemmän niskaan... Enhän mä siitä tilanteesta osaa poistua. Koska omistan jonkunsortin luonnevamman. Tietystikkään näinkin herkkä kuin minä ei takuulla osaa sanoa mitään hienotunteisesti vaan kaikki purkautuu sitten mukavalla kiukulla. Eli tälläinen persoona olen.
Sitä kun tietäisi pitäisikö ystävät minua ystävinään. Toisena päivänä koen olevani heille sydänystävä, toisena taas tuntuu kuin muut haluaisivat minun kadota silmistään. Välillä minustaa tuntuu siltä, että saan pisteleviä kommentteja, hiljaisia hetkiä vain sen takia kun minä olen minä. Missä kiikastaa? Tykkään mennä virran mukana ja olla sovussa niin pitkään kuin voin, joten pyrin kaikin keinoin välttämään konflikteja koska niissä sitten saattaa tapahtua ihan mitä vain. Sulaudun seinäruusuksi helposti ja vaikka omistan vanhoja mielipiteitä, myötäilen niitä siltä hirveästi muiden kanssa.
Tuntuu kuin välillä pitää vetäytyä sivummalle ja odottaa kaverin lupaa tulla taas lähemmäksi. Olen kyllä lopettanut mielistelemisen (kuulostan koiralta) joidenkin kavereiden suhteen lopullisesti ja ehkä se näkyy sitten suhteessa rakoiluna. Kaikkien kavereiden kanssa kyseistä ei tapahdu, mutta ehkä noin 3-4 henkilölle minun on melkein pakko. Joillekkin on vain pakko, koska joudun kestämään heitä koulussa. Vahvat persoonat tallaa minut helposti ja yleensä myös annan heidän tallata itseni.
If you keep talking that
Blah blah blah blah blah
Kyllä minusta löytyy myös tulisuutta ihan tarpeeksi ja pystyn sanomaan suoraan mikäli asia menee aivan liian pitkälle. Se tuntuu hyvältä, samalla puhdistan omaakin mieltä jos joku asia on mieltä painanut. Joskus huomaan järkytystäkin leijuvan ilmassa jos saatan sanoa suorempaan. Se on huvittavaa ja saa minut joskus hyvälle tuulelle. En silti ole mikään persoonaton, ehkä se persoonallisuus sitten joidenkin henkilöiden kanssa on näkymättömämpää kuin toisten. Äärimmäisyyksiin en yleensä mene kuten siihen bitchailuun, mutta kyllähän olen huomannut välillä itsestäni sellaistakin luonnetta. Hyvin harvoin.
Toivottavasti teksti ei kuulosta siltä etten omistaisi hyviä ystäviä, päinvastoin. Elämässäni on paljon ihania, uskollisia ja minua ymmärtäviä ystäviä jotka ei jätä pulaan. Tuntui hetken niin hirveältä kun ajattelin joitakin kavereitani ja heidän suhdesotkujaan ja samalla siirryin itseeni ja ajattelemaan kuinka huono minä olen joskus kaverisuhteissa. Siitä se noidenkehä alkaa.
You be delaying, you always sayin' some shit
You say I'm playin' I'm never layin this di...
Sayin blah blah blah cause I don't care who you are
In this bar it only matters who I am
Suurinosa kaveripiiristäni on koiraihmisiä. Minulla on suuri tarve keskustella koira-asioista joten joidenkin ihmisten kanssa tuntuu siltä, että asian merkitys heille olisi mitä pienin. Sitten keskustellaan jostain heille tärkeästä asiasta, kuuntelen mielenkiinnolla (tai yritän) ja yritän ymmärtää heitä. Miksei tämä onnistu heiltä? "Taasko sinä Viivi olet koirasivuilla!". Kyllä olen. Paljon paremmaksi harrastukseksi olen koirat todennut kun yltiöpäisen kännäämisen. Noh makuasioista on turha kiistellä. Kaipaisin vähän myötätuntoa joiltakin ihmisiltä.
Palaten vielä pari lausetta taaksepäin, koiraihmisiin suhteeni ovat lisääntyneet mitä pidän vain hyvänä. Jämsässä minulla on pari oikein mukavaa ystävää joiden kanssa pystyy puhumaan, mutta myös ympäri Suomea ihmisiä löytyy. Eikö se vain niin mene, että koiraharrastus yhdistää!
Ehei, en ole niin yksitoikkoinen immeinen, että joka lauseeni alkaa sanalla koira vaan minä olen vannoutunut urheilufani joten jospa siitä jo saa erilaisia keskusteluita tehtyä. Tervetuloa keskustelemaan kyllä tältä tytöltä juttu lähtee.
Oon ollu pari päivää ihan hirmu väsyny ja nyt on jotenkin vielä kurja olokin kaiken päälle, joten mikäs parempi kohta kun vastata tähän Maisan onnellisuus-haasteeseen.
1. Onnea on ihmiset, ystävät, ne ainoot joiden seuraa kaipaa aina.
Ne jotka lähtee sun kanssa Kiasmaan ja nauraa samoille jutuille, lähtee IKEAan ja syö bilareita kunnes vatsa on kipeä.
Ne joiden kanssa mäkkärissä, raksissa ja muissa roskaruokamestoissa rakennellaan roskista taideteoksia, ne jotka aina yhtä kärsivällisesti tulee mukaan eläinkauppaan kun haluaa ihkuttaa pupuja. Ne jotka kertoo että oot ihanin just tommosena, etkä tarvii lisää kenkiä. Ne joiden kanssa tekis mieli istuu kesällä trampoliinilla koko yö juttelen ja joiden kanssa vois kattoa koko päivän muumeja, joiden kanssa voi käpertyä viltin alle kylmällä. Ne jotka totee samassa lauseessa ettei oikein ymmärrä sua, mutta rakastaa silti, joiden kanssa voi naureskella vedet silmissä tyhmille youtube-dubbauksille ja joiden halaus parantaa kaiken. Ne joita voi pyytää mukaan minne vaan ja jotka lähettää postikortteja kun ovat matkoilla, joiden kanssa on ystäviä vaikka yhdistäviä tekijöitä tuskin löytyy. Ne joita voi pitää kädestä kiinni nukkuessa ja joiden tietää pysyvän sydämessä, joiden sydämessä tietää pysyvänsä.
2. Onnea on KESÄ kaikessa komeudessaan. Järvivedet, ilta-auringot, vähät värikkäät vaatteet, rento mieli, hymyt, grillaaminen ja syöminen ulkona. Kesäyöt, se ihana tunne kun istuu yöllä lämpimällä asfaltilla ja ihmettelee kaikkea. Tuoksut ja lintujen laulu <3. Muistot kesästä kylmänä talvena, värikkäät ja iloiset kaverikuvat.
3. Onnea on olla hartaudessa toisten samoihin asioihin uskovien kanssa, käsikädessä siunata toinen toisemme ennen nukkumaanmenoa, se turvallinen hyvä olo joka valtaa kun tietää että joku katsoo perään. Se, kun itellä menee huonosti ja toinen sanoo että voi rukoilla sun puolesta <3. Se mieletön fiilis suuressa kristillisessä tapahtumassa, kun parituhatta ihmistä lausuu Uskontunnustuksen yhteen ääneen.
4. Onnea on hyvä ruoka! Yksinkertaisesti.
5. Onnea on musiikki ja kauniit lyriikat, varsinkin ne jotka osuu ja uppoo, auttaa päätöksissä ja pitää mielen kasassa.
6. Onnea on postikortit ja viestit niiden takana.
7. Onnea on eläimet, niiden aitous ja rehellisyys, vilpittömyys ja puhdas ilo ja rakkaus.
8. Onnea on ihanat ja inspiroivat elokuvat, tv-sarjat ja kirjat joihin voi uppoutua.
9. Onnea on tuoksukynttilät ja suitsukkeet kylmänä ja pimeänä iltana.
10. Onnea on NUKKUMINEN <3.
Kuvat joko mun, mun ystävien tai weheartitin, video/musiikki youtubesta niinkun huomaa!
Hellou!
